Jeesus. Olethan tänäänkin siellä, missä surraan ja kaivataan, kipuillaan vailla sanoja ja ihmetellään elämän arvaamattomuutta?
”Jos olisit ollut täällä, veljemme ei olisi kuollut”, sanovat Martta ja Maria Jeesukselle Lasaruksen haudalla. Sekä Martalla että Marialla on vahva luottamus Jeesukseen parantajana. Jos hän vain olisi tullut ajoissa auttamaan, kaikki olisi toisin. Äänessä on surua, pettymystäkin. Vastahan kaikki oli hyvin, olit luonamme, vietimme aikaa yhdessä, Martta palveli vieraita ja Maria keskittyi kuuntelemaan sinua. Lupasit, ettei hyvää osaa, joka Marialla on, oteta koskaan pois. Hyvä osa, sinun huolenpitosi, läsnäolosi, eikö sen pitänyt ulottua jokaiseen päivään?
Miksi et ollut täällä, Jeesus? Miksi jätit meidät hädän hetkellä? Olisitpa ollut paikalla, estänyt tapahtuneen. Olisit pystynyt siihen. Mutta viivyit. Miksi, voi miksi? Miksi sallit kärsimystä ja pahaa maailmassasi tänäänkin? Raskaat ajatukset kiertävät mielessä antamatta rauhaa.
Nähdessään sisarusten ja muiden paikalla olevien surun Jeesuskin itkee. Hän jakaa surun ja menetyksen kivun heidän kanssaan. Viipyen vierellä. Häneenkin sattuu.
Jeesus. Olethan tänäänkin siellä, missä surraan ja kaivataan, kipuillaan vailla sanoja ja ihmetellään elämän arvaamattomuutta? Olethan siellä, missä usko huomiseen on koetuksella, missä tie eteen päin näyttää olevan usvan peitossa? Olethan siellä, missä kysellään elämän tarkoituksen perään? Olethan sielläkin, missä kaikki tuntuu olevan umpikujassa? Se hyvä osa, josta sanoit Marialle näin ”sitä ei oteta häneltä pois” – annathan meillekin sen?
Jeesus, sinä kutsuit Lasaruksen ylös haudastaan. Sanot tänäänkin: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää, ja uskoo minuun, ikinä kuole.” (Joh. 11: 25–26).
Kiitos siitä, että sinä annat meille elämän. Anna tarkoitus jokaiseen päivään. Sytytä Hengelläsi luottamus siihen, mitä emme näe. Siihen, että olet kanssamme ja että sinun tuntemisesi antaa sydämeemme ilon, jota kukaan tai mikään ei voi meiltä riistää. Anna usko siihen, että rakastat ikuisella rakkaudella, kaiken anteeksiantavalla, sirpaleistakin uutta kokoavalla, taivaan kotiin kantavalla. Anna meille se armo, että saamme elämässä ja kuolemassa olla sinun omiasi. Aamen.
Ystävä tekee oharin ja Juudas pettää Jeesuksen. Vaikka lähimpiin ei voi aina luottaa, elämä saattaa yllättää.
Ystävä tekee oharin ja Juudas pettää Jeesuksen. Vaikka lähimpiin ei voi aina luottaa, elämä saattaa yllättää.
Pääsiäiskertomukseen kietoutuu monenlaisia hylkäämisiä, pettymyksiä ja petoksia. Myös Jeesus itse huusi ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Kuva: iStock
Yö kirkolla -tapahtumaan saapunut nuori mökötti sohvalla yksinään. Kaveri oli tehnyt oharin. Lupasi tulla, mutta jäikin kotiin. Nuori koki olonsa petetyksi.
Ihmissuhteet ovat vaarallisia. Saatan pettyä toiseen. Seurustelukumppani muuttuu, kun muutetaan yhteen. Kaveruus osoittautuu yksipuoleiseksi. Minusta etsitään vain hyötyä.
Pääsiäisen tapahtumissa näkyvät elämän monet kivut
Jeesuksen oppilaat vannoivat mestarilleen lujaa ystävyyttä: Seuraamme sinua minne vain! Mutta kun tultiin Jerusalemiin pääsiäisjuhlia viettämään, lupaukset haihtuivat hetkessä.
Yllättäen Jeesus pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan. Silloin lähimmätkin pakenivat. He pelkäsivät oman turvallisuutensa puolesta. Luotto-oppilas Pietari jopa kielsi koskaan edes tunteneensa Jeesusta.
Pelko sulkee suun ja pakottaa kääntämään takkia. Tämä ikitotuus nähdään niin koulun pihalla kuin totalitaarisissa valtioissa. Omaa mielipidettä ei sanota, jos siitä joutuu maksamaan kipeästi.
Samalla ystävänsä pettänyt kokee syyllisyyttä ja häpeää. Minä kurja pelkuri. Näin tapahtui Jeesuksenkin seuraajille. Pietari itki katkerasti tajuttuaan tekonsa. Vielä raskaammin otti kavaltaja Juudas. Hän riisti itseltään hengen.
Juudaksen mysteeri ja sen mahdollisia tulkintoja
Juudas oli seurannut Jeesusta muiden tavoin. Kuullut tämän puheet ja vakuuttunut tämän ihmeistä. Miksi hän kavalsi Jeesuksen? Ei kait pelkkä rahanhimo riittänyt syyksi?
Juudaksen teosta on esitetty erilaisia oppineita arvauksia. Ehkä hän vain järjesti Jeesuksen ja ylipappien tapaamisen, jotta Jeesus voisi puhua heillekin. Kun tapaaminen meni pieleen ja johti Jeesuksen kuolemaan, Juudaksen osuus muistettiinkin toisella tavalla.
Toisen teorian mukaan Juudaksen kärsivällisyys Jeesuksen asiaan hiipui. Jumalan valtakunta ei vain näyttänyt saapuvan. Niinpä Juudas juonitteli mestarinsa pulaan pakottaakseen hänet tuomaan luvatun valtakunnan maan päälle. Mutta Juudas sai pettyä. Jeesuksen mahti olikin toisenlaista. Ei enkelten tai sotajoukkojen voimaa, vaan suostumista kärsimykseen ja kuolemaan.
Tai ehkä Juudaksen usko vain loppui. Ehkä epäilyn siemenet olivat itäneet jo pitkään. Silti voidaan kysyä, miksi Juudas ei vain vetäytynyt hommasta ja palannut kotiin. Miksi hän teki niin suurta vahinkoa opettajalleen ja ystävilleen?
Luukkaan evankeliumissa Juudaksen ratkaisu laitetaan pimeyden voimien piikkiin: ”Silloin meni Saatana Juudakseen.”
Joskus pahan mittasuhteet ylittävät kaiken ymmärryksen. Ihminen ei kykene tällaiseen, ei edes kokonainen valtio. Niinpä päätellään, että taustalla vaikuttavat ihmistä suuremmat pimeyden voimat.
Maksettu tarina varastetusta ruumiista
Pääsiäispetosten sarjaan kuuluu myös evankelista Matteuksen tallentama erikoinen episodi. Jeesuksen kuoltua ylipapit pyysivät hänen haudalleen vartioston, jotta oppilaat eivät varastaisi mestarinsa ruumista. Nämä saattaisivat valehdella, että Jeesus oli herätetty kuolleista.
Joukko sotilaita asettui vartioimaan hautaa. Kun Herran enkeli yöllä vieritti kiven haudan suulta, he kaatuivat kuin kuolleina maahan. Jälkeenpäin vartijat raportoivat tapahtuneesta juutalaisten johtajille. Silloin nämä lahjoivat sotilaat hiljaisiksi: Jos teiltä kysytään, sanokaa että Jeesuksen oppilaat varastivat ruumiin teidän nukkuessanne.
Kuvitellun petoksen estäjät turvautuivat siis itse petokseen.
Jos Jeesuksen ylösnousemusta on mahdotonta hyväksyä, se täytyy jotenkin selittää pois. Nykyään tosin kristinuskon kriitikot eivät turvaudu teoriaan petoksesta.
Suositumpaa on vedota toiveajatteluun ja surutyön problematiikkaan. Surevat oppilaat luulivat itkuisen yön tunteina nähneensä Jeesuksen elävänä. Niinpä he kuvittelivat Jumalan herättäneen hänet kuolleista.
Näkivätkö Jeesuksen oppilaat harhoja?
Surun tuottamat harhanäyt tunnistettiin jo antiikin maailmassa. Ei niiden perusteella päätelty, että edesmennyt olikin herätetty kuolleista ja korotettu taivaallisen pelastajan asemaan.
Ja huomaa: Jeesuksen kerrottiin ilmestyneen useammalle ihmiselle yhdellä kertaa. Se varsinkaan ei selity hallusinaatiolla. Harhanäyt ovat aina yksityisiä kokemuksia, ei koko joukon yhteisiä.
Pelkkä ohimenevä harhanäky ei johtaisi kokonaisen maailmankatsomuksen ja elämänsuunnan muutokseen. Ylösnousseen ilmestykset muuttivat tyystin oppilaiden käsityksen Jeesuksesta ja Jumalan suunnitelmista. Ylösnousseen kohtaaminen teki heistä uuden pelastussanoman julistajia.
Lisäksi muuan kristittyjen vastustaja, Paavali, kohtasi ylösnousseen. Eikä hänellä ollut mitään psykologista tilausta sille. Siksi hänet hakataan viimeisenä naulana harhanäkytulkinnan arkkuun.
Jeesuksen ylösnousemusta on vaikea kuitata tietoisena tai tiedostamattomana petoksena. Silti siihen ei ole mitenkään helppoa uskoa. Se kun haastaa muuttamaan koko maailmankatsomuksen.
Onko sinua petetty?
Vaikka usko Jumalaan ei perustukaan petokseen, uskova itse voi pettyä uskoonsa. Joskus häntä koetellaan niin ankarasti, ettei uskosta ja toivosta enää jaksa pitää kiinni.
Jeesus itsekin joutui tällaiseen koettelemukseen. Hän kun huusi ristillä viimeisinä sanoinaan: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Jeesus näytti menettäneen uskonsa ja toivonsa. Hän kyseli, oliko Jumala pettänyt hänet.
Moni muukin on nostettu samanlaiselle elämän ristille. Jumala tuntuu paenneen jonnekin aivan muualle. Samalla kuitenkin tiedetään, että hänen sylissään tässä ollaan. Se ei vain tunnu siltä.
Yrmeä ilme oli vain pintaa
Jumalan ja ihmisten edessä altistuu vaaralle pettyä. Mutta iloinen yllätyskin on mahdollista.
Nuoren kaveri ei ilmaantunut kirkolle, mutta alkuharmistuksen jälkeen hän löysi tiensä lautapeliporukkaan. Ilme kirkastui ja hän huomasikin kuuluvansa joukkoon.
Ihmiset eivät ole niin vihamielisiä, miltä äkkiseltään näyttää. Kun tuntemattoman kanssa puhuu vähän pitempään, hän osoittautuu samanlaiseksi kuin minä.
Jumalakaan ei kätkeydy etsijältä pysyvästi. Hän voi myös suostua löydettäväksi. Tosin omalla ajallaan ja tavallaan. Niinpä on uskallettava muuttaa odotuksia. Jumala ei olekaan sitä mitä luulin. Eikä usko ole sitä mitä kuvittelin. Se tuo kyllä ilon, mutta omanlaisensa.
Kari Kuula teologian tohtori
Juttu on julkaistu alun perin Nurmijärven Seurakuntaviestissä.
Kun astut jostakin ovesta sisälle huoneeseen, se näyttää erilaiselta kuin jos olisit käyttänyt eri ovea. Silti se on sama tila.
Usko on kuin huone, johon voi käydä sisään erilaisista ovista.
Kati Kemppaisen mukaan usko Kristukseen saa olla moninaista, moni-ilmeistä, erilaista ja meille vierastakin. Kuvitus: Tea Ikonen.
Vuosia sitten opiskellessani Birminghamissa Englannissa tapasin buddhalaisessa keskuksessa miehen. Hän oli pastorin poika, joka oli saanut kotoaan avaramielisen kristillisen kasvatuksen, osallistui seurakunnan nuorisotyöhön ja eli tavallista elämää.
Eräänä päivänä hänen kulkiessaan kadulla tapahtui jotakin odottamatonta. Kesken kaiken mies koki, kuinka hän ”tuli uskosta pois” yhdessä pienessä hetkessä. Kokemus oli järkyttävä ja pelottava. Tapahtui jotakin, jota hän ei olisi koskaan tahtonut tapahtuvan: hänen kallein aarteensa haihtui savuna ilmaan ja jäljelle jäi ei-mitään.
”Jos olisin tuollaisesta kuullut aiemmin, minun ei ehkä olisi ollut pakko jättää kirkkoa”
Tästä traumaattisesta kokemuksesta alkoi sinnikäs pyrkimys saada takaisin se, mitä oli kadonnut: usko. Mutta taivas ei vastannut, Jumala oli kuollut, ja niinpä hän lähti etsimään muualta. Hän päätyi buddhalaiseen yhteisöön, jossa hän vihdoin löysi rauhan, tyyneyden ja tyhjiö täyttyi. Yksinkertainen, ei-materialistinen ja yhteisöllinen elämäntapa tuntui luontevalta, mietiskely tyynnyttävältä ja rikkaalta. Hänestä välittyi aitoa lämpöä, kärsivällisyyttä, rauhaa ja ystävällisyyttä – kaikki ominaisuuksia, joita kristityllä tulisi olla.
Keskustelussa seurueemme pappi kysyi, oliko mies kuullut vaihtoehtoisista kristillisyyden harjoittamisen tavoista: kelttiläisestä perinteestä ammentavasta hengellisyydestä tai muista tavoista elää yhteisöllisyyden, hengellisten harjoitusten, rukouksen, meditaation ja palvelutehtävien täyttämää elämää. Mies jäi miettimään:
– Jos olisin tuollaisesta kuullut aiemmin, minun ei ehkä olisi ollut pakko jättää kirkkoa.
Miehen kokemus siis oli, että kirkosta ei ollut avautunut hänelle oikeaa ovea. Mitä nämä toisenlaiset ovet voisivat olla?
”Oikean opetuksen ja opin ovi on käynyt ahkerasti meillä Suomessa”
Kuvitelkaamme huone, joka edustaa meille uskon tilaa ja paikkaa. Huoneen jokaisella seinällä on ovi. On mahdollista astua tuohon huoneeseen neljästä eri ovesta. Huone on kalustettu: siellä on sänky, tv, työpöytä, piano. Kun astut jostakin ovesta sisälle huoneeseen, se näyttää erilaiselta kuin jos olisit käyttänyt eri ovea. Silti se on sama tila.
Mitkä nämä ovet ovat? Yksi ovi voisi olla ortodoksia, oikean opetuksen ja opin ovi. Tämä ovi on käynyt ahkerasti meillä Suomessa. Opillisuus, opetus, oppikeskustelut, teologinen viisaus ja akateeminen lähestymistapa ovat olleet ominaista meille aivan seurakuntien raamattupiireistä lähtien. Se on aivan oikein ja hyväksyttävää, sillä tiedonhalu on lahja.
Viereisellä seinällä on toinen ovi. Siinä lukee ortopraksia, oikea käytäntö ja etiikka. Miten eletään kristittyinä, miten rukoillaan ja lähestytään Jumalaa? Miten kuuluu tehdä ja olla? Millaisia rituaaleja uskoon liittyy? Miten kristitty elää maailmassa, mitä hän tekee ja miten? Miten hän on suhteessa toisiin? Mitä on kohtuullinen elämäntapa? Miten kannan vastuuta luomakunnasta, rauhasta ja sovinnosta?
Kolmas ovi on ortocordia tai ortospiritus, oikea hengellisyys ja ”oikeasydämisyys”. Mitä ylipäänsä on hengellinen elämä, miltä se tuntuu, mitä sydämeni todistaa? Tansanialainen kristitty kysyy: kun kuuntelen julistajaa, yhtyykö henkeni hänen henkeensä? Onko minun henkeni samaa mieltä hänen henkensä kanssa? Itse puolestani kysyn: mitä on oikeasydäminen hengellisyys, miten se näkyy ja mitä se todistaa, ja ruokkiiko se itseni lisäksi yhteisöäni? Miten olen suhteessa toisiin? Mikä minussa saa kasvaa, mikä vähetä?
”Jumalan henki voi humista hiljaisuudessa”
Neljäs ovi on ortopatia, oikea tunne ja oikein voiminen. Olenko terve ruumiiltani, sielultani ja hengeltäni? Miten jaksan? Mihin minua koskee? Miksi minua koskee? Miten voisin voida paremmin, miten voisin tulla terveeksi? Miten voisin oppia elämään sen kanssa, että minuun koskee enkä olekaan ehyt? Minne suruni on kehossani asettunut, päänsäryksi vai rinnan puristukseksi? Voiko täällä uskon huoneessa kokea uskon todellisuutta näin kehollisesti ja konkreettisesti?
Tämä on ovi, jonka voisi avata kirkon etäisenä kokevalle ihmiselle. Sieltä avautuva näkymä pitää sisällään sellaisia sanoja kuin hyvinvointi, elämän tasapaino, terveys ja stressin hallinta, mietiskely, rukous ja meditaatio, hiljaisuus, jooga, sielunhoito, läsnäolo, uni ja ravinto, liikunta. Nämäkin ovat ”hengellisiä” asioita.
Kun ihminen on väsynyt sanoihin, kiistoihin, tietotulvaan, oikeassa olemisen pakkoon, toimittamiseen ja suorittamiseen, hän tarvitsee vetäytymistä pois, hiljaisuutta ja sen kuuntelemista. Jumalan henki voi humista hiljaisuudessa. Keskeinen näkökulma evankeliumiin on näet kokonaisvaltaisuus: ihminen on yksi, Jumalan luoma kokonaisuus, jossa henkinen, hengellinen, psyykkinen, kehollinen ja sosiaalinen ulottuvuus kietoutuvat toisiinsa tavalla, jota on mahdotonta purkaa osiin. Myös keho on Jumalan puheen paikka, koska hän on sen omin käsin muovannut ja itse puhaltanut meihin elämän henkäyksen. Annettakoon ihmisen olla tällainen, ilman että lähdemme väkivalloin ratkomaan sitä mysteeriä mikä hän on.
”Keskiössä on Kristus, mutta hän ei ole tietyn tulkinnan, kokemuksen tai näkemyksen vanki”
Palatkaamme mieheen, josta alussa kerroin. Miehen tarina muistuttaa Paavalin sanoista, kuinka kristittyjen tulee olla ”juutalaisille juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen”. Jotta Sana tulisi lihaksi, sen tulee puhua sitä kieltä, jota kuulijat ymmärtävät. Sen tulee elää sellaista elämää ja harjoittaa sellaista hengellisyyttä, joka vetää puoleensa ja antaa tilan ihmisille kysyä niitä kysymyksiä, joita heillä todella on.
Kristinuskon on saatava olla moninaista, moni-ilmeistä, erilaista, meille vierastakin. Kukin aika, kulttuuri, elinympäristö, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen todellisuus ovat luoneet sellaista kristinuskon sovellusta ja tulkintaa, että se on kyennyt puhuttelemaan ihmisiä läpi kristinuskon historian – ja yhä puhuttelee. Ei ole olemassa yhtä ja muuttumatonta uskon ilmenemismuotoa, koska silloin se puhuttelisi ainoastaan niitä ihmisiä, jotka ovat kotonaan juuri tässä muodossa ja tavassa. Keskiössä on Kristus, mutta hän ei ole minkään tietyn tulkinnan, kokemuksen tai näkemyksen vanki.
Kun yksilö tai yhteisö etsii itselleen tunnusomaista lähestymistapaa uskoon, erilaisuus on välttämättömyys: mitä moninaisempaa on kristillinen elämä, sitä moninaisemmat ihmiset voivat löytää kotinsa kirkosta. Hiljaisuus, meditaatio, erilaiset kehollisen rukouksen perinteet, luonto, taide, yhteen kokoontuminen, jumalanpalvelus, liturgia, sakramentit, palvelu, vaikuttaminen, diakonia, opetus ja kasvatus, elämä yhteisössä, pyhiinvaellus, karismaattisuus, toisten taakkojen kantaminen, kuunteleminen – kaikki, mikä ihmisyyteen kuuluu, on reitti Jumalan rakkauden kokemiseen.
Miten mahtoi jatkua alussa kertomani miehen polku? Sitä en tiedä, enkä tule tietämäänkään. Jumala siunatkoon häntä.
Kati Kemppainen TT, Suomen Lähetysseuran missiologian erityisasiantuntija
Monelle varsinkin vanhemman ikäluokan ihmiselle uskonnosta puhuminen on tabu.
Meitä suomalaisia kuvataan usein puhumattomina, juroina ja itseemme käpertyvinä. Suomalaismiehistä puhuttaessa kaikki tuntevat sanonnan ”suomalainen mies ei puhu eikä pussaa”. Myös suomalaista uskonnollisuutta kuvataan usein erityisen yksityisenä. Suomalainen ei uskolla ja uskontoon liittyvillä asioilla leveile.
Omassa työssäni yksi antoisimmista asioista on ollut se, että vuosien saatossa on saanut haastatella ja kuunnella hyvin monien erilaisten ihmisten elämätarinaa ja puhetta uskostaan ja siihen liittyvästä kaipauksesta, kivusta ja etsinnästä, joskus harvoin myös varmuudesta ja ehdottomuudesta. Sekä Jumalaan uskovien että niiden, jotka eivät usko tai vähintään epäilevät.
Viimeisen kahden vuoden aikana olemme kansainvälisessä viiden maan tutkimushankkeessamme haastatelleet eri ikäisiä suomalaisia sekä erilaisia suomalaisia perheitä arvoihin, uskontoon ja katsomuksiin liittyvistä kysymyksistä.
Mitä perheissä halutaan välittää seuraavalle sukupolvelle, ja miten uskonto ja katsomukset muuttuvat sukupolvelta toiselle siirryttäessä?
Myös tämän tutkimuksen aineisto on osoittanut, että sekä puhuminen yleensä että erityisesti uskonnosta puhuminen on suomalaisille vaikeampaa kuin muissa tutkimuksen maissa. Suomalaiset näyttävät oppivan jo kotoa kulttuuria, jossa ei välttämättä kannusteta puhumiseen ja avoimeen tunteiden ilmaisuun. Monelle varsinkin vanhemman ikäluokan ihmiselle uskonnosta puhuminen on tabu.
Uskonnosta puhumattomuutta on myös perheissä, joissa uskoa pidetään tärkeänä. Tällöin perhe tavallaan ulkoistaa uskonnosta puhumisen ja koko uskonnollisen kasvatuksen uskonnon asiantuntijoille, niille, joiden työhön se kuuluu. Ajatellaan, että riittää, kun lapsi käy päiväkerhossa tai menee aikanaan rippikouluun.
Osalla puhumattomuus liittyy epävarmuuteen ja siihen, ettei omasta mielestään tiedä riittävästi tai usko riittävän vahvasti. Ajattelen kuitenkin, että uskosta tietämisen sijaan tulisi pyrkiä ennemmin siihen, että hyväksymme uskon keskeneräisyyden ja uskallamme kysellä ja puhua myös uskon epävarmuudesta. Puhe uskon hauraudesta ja rajallisuudesta on sitä paitsi paljon puhuttelevampaa kuin usko, joka omasta mielestä tietää kaiken salatusta Jumalasta.
Kati Tervo-Niemelä käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto
kati.tervo-niemela@uef.fi
Elämän heitellessä oma usko tippuu tehokkaasti aaltojen sekaan. Vähäuskoisena ei jaksa nähdä edes sitä nukkuvaa Jeesusta, mutta se vähäinen usko kuitenkin luottaa: tässä hän jossain on, pelonkin keskellä.
Meri oli Israelissa melko tuntematon ja pelottava elementti. Vanhan Testamenttinsa lukeneiden mielenmaisemassa häilyi alkumeri, jonka päällä liikkui Jumalan henki: se oli kaaosta, tuntemattomien hirviöiden ja voimien paikka, joista Jumala järjesti maailman.
Genesaretinjärvi sinänsä oli hieman vaarattomampi, mutta sen rannalla asuvat ja varsinkin kalastajat olivat tottuneet yllättäen nouseviin myrskyihin ja yhtä yllättäviin myrskyn loppumisiin –silti sen keskelle joutuneet pelkäsivät kirjaimellisesti henkensä edestä.
Kuva myrskyssä keikkuvasta veneestä ja opetuslapsista kertoo jotain pelon syvimmästä olemuksesta: Tilanteessa, jota ei voi omin toimin tai voimin hallita eikä käsitellä, joutuu ajelehtimaan voimattomana. Voi vain arvailla, mitä tuleva tuo mukanaan: Miten tämä päättyy, miten minulle käy?
Vakavan sairauden iskiessä, onnettomuuteen joutuessa, ihmiskunnan koettaessa selvitä pandemiasta ja monissa muissa elämän käänteissä oppii, että kaikkea ei voi hallita.
Joku opetuslapsista luultavasti turhautuneena tokaisi: ”Ja Jeesus sen kun nukkuu.” Aika usein elämän heitellessä pelottavasti tuntuu siltä, että Jeesus sen kun nukkuu. Miten nyt on Raamatun ”Älkää pelätkö” -ilmausten kanssa? Uskoa ei jaksa, rukoilla ei osaa; kenelle huutaa apua, kun ainut auttaja kuorsaa myrskyn keskellä?
Jeesus ravisteltiin hereille ja kaikki päättyi hyvin. Tosin opetuslasten usko ja luottamus havaittiin kovin köykäisiksi. ”Miksi te noin pelkäätte, te vähäuskoiset”, ihmetteli Jeesus. Veneestä ei löytynyt yhtään uskonsankaria.
Elämän heitellessä oma usko tippuu tehokkaasti aaltojen sekaan. Vähäuskoisena ei jaksa nähdä edes sitä nukkuvaa Jeesusta, mutta se vähäinen usko kuitenkin luottaa: tässä hän jossain on, pelonkin keskellä.
Televisiossa haastateltiin syöpään sairastunutta kristittyä. Hän pohti, miksi Jumala salli tämän. Hoitojen keskellä, elämän supistuessa päiväksi kerrallaan hän kertoi oivaltaneensa, että juuri tässä surkeuden pohjalla on Jumalakin. Ihan lähellä. Hän tietää tulevan. Se riittää.
Kaija Santti seurakuntapastori
Joensuun seurakunta
Uusi hedelmä, sato ja kasvu syntyvät liikkeelle lähtemisen seurauksena. Uusi kasvu tarvitseekin aina vaivannäköä ja liikkeelle lähtöä.
Iloiset leskenlehdet ja valko- ja sinivuokot ovat ilmestyneet sulaneille pihoille ja tienvarsille. Vappuna on vielä karu ja paljas maa, mutta siellä täällä elämä alkaa taas virkoamaan eloon. Kevättä ilmassa ja rinnassa!
Uuden satokauden eteen ahkerat viherpeukalot ovat tehneet jo kuukausien esityön. Taimia on kasvateltu ikkunalaudoilla ja kohta viime syksynä istutetut kukkasipulit ja taimet virkoavat uuteen elämään. On lupa odottaa uutta satoa ja kasvatustyön hedelmää.
Toukokuun ensimmäisen sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus puhuu siitä, miten liikkeelle lähteminen, vaivannäkö ja hedelmän tuottaminen liittyvät yhteen. ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy” (Joh 15).
Uusi hedelmä, sato ja kasvu syntyvät liikkeelle lähtemisen seurauksena. Uusi kasvu tarvitseekin aina vaivannäköä ja liikkeelle lähtöä. Kylvämättömät siemenet eivät tuota satoa jäädessään komeron hyllylle. Maahan istuttamatta jääneet kukkasipulit joko kuivuvat tai märäntyvät kellarin nurkkaan. Maasta irrotetut siirtotaimet tulee laittaa hyvään ja kosteaan maaperään. Uusi kasvu vaatii vaivannäköä. Lähde sinäkin uudelleen liikkeelle Jumalan pelloille ja hedelmätarhoille. Sinun työpanostasi nimittäin tarvitaan!
Raamatussa puhutaan paljon siitä, että vain Jumala saa aikaan uutta elämää. Jopa niin, ettei ihmiselle jätetä paljon tehtävää uuden luomisen synnyssä. Kuitenkin rohkaisevaa on Jumalan sanaa lukiessa, että ihmistäkin tarvitaan Jumalan valtakunnan taimitarhoilla.
Paavali, Jumalan innokas hengellinen puutarhuri, nimittäin kirjoitti kokemuksistaan: ”Minä istutin ja Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun” (1. Kor. 3:6). Tähän Jumalan sanaan olen useasti tukeutunut. Voin istuttaa, voin kylvää, voin kastella ja jopa suojella taimia kuumuudelta tai hallaöiltä, mutta itse kasvun antaa Jumala.
Lohdullista on kuulla, että Jumala antaa kasvun. Myös minun hengellisen elämäni kasvun, oman opetuslapsena tehtävän työni kasvun ja Jeesuksen tuntemisen kasvun.
Jumalan puutarhoissa on aina kevään riemua ja iloa. Sinäkin saat kasvaa yli omien mittojen ja ihmisten asettamien rajojen. Keväällä Jumalan taivas on korkeimmillaan. Saat kasvaa!
Jukka Reinikainen kirkkoherra
Kontiolahden seurakunta
Rukous ja usko nimittäin kuuluvat yhteen. Ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta.
Toinen paastonajan sunnuntai kutsuu pohtimaan uskoa ja rukousta. Millaista on oma usko tai rukouselämä? Miten pitäisi uskoa tai rukoilla?
Ensi pyhän evankeliumiteksti (Luuk. 7:36-50) kertoo kahdesta erilaisesta tavasta uskoa. Toisaalla on Simon-fariseus, joka arvioi toisten uskoa ja kaikesta päätellen elää itse ihan kunnollista elämää. Hänellä on myös ateriayhteys Jeesuksen kanssa. Sitten toisaalla on nimetön syntinen nainen. Hän vaikuttaa surulliselta, mutta palvelee Jeesusta, mitä Simon ei tehnyt.
Vaikuttaisi siltä, että fariseuksen ajatuksissa epäpyhä voi pilata pyhän. Jeesus puolestaan edustaa aivan toisenlaista näkökulmaa. Jeesuksen toiminnassa Jumalan pyhyys kätkee epätäydellisen ja vajavaisen. Jeesuksen pyhyys siirtyy syntiseen eikä syntisyys Jeesukseen. Aivan samasta on kyse kasteessa ja ehtoollisessa. Jumalan pyhyys tulee meihin ja kätkee meidän pahuutemme ja riittämättömyytemme. Kun pyydämme Jumalalta syntejämme anteeksi, saamme saman vastauksen kuin Jeesus antoi naiselle: ”Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.”
Sen jälkeen kelpaa ottaa vastaan Jeesuksen lähetys ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.” Meidätkin lähetetään rauhassa palvelemaan, esimerkiksi jumalanpalveluksen lopussa.
Jumalan rauha on tavoittelemisen arvoinen, ihmeellinen asia, vaikka lopulta sen saakin lahjaksi. Se syntyy uskon kautta. Voi luottaa siihen, että Jumala rakastaa ja toivoo parasta. Mikä silloin voisi estää rauhaa? Tosin, aina välillä tuntuu, ettei ole rauhasta tietoakaan. Päässä pyörii miljoona ajatusta, stressaa ja huolestuttaa. Ehkä tällaisessa tilanteessa rukous voisi auttaa.
Rukous ja usko nimittäin kuuluvat yhteen. Ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa rukoilla. Tuossa tekstissä tuntuu, että rukous oli imeytynyt naisen kyyneliin. Huokaus voi olla rukouksen kyllästämä. Ja tietysti rukous voi olla sanoja. Jos tuntuu, ettei rukoilemisesta tule mitään, niin aina voi turvautua Isä meidän -rukoukseen. Opettihan Jeesus sen itse.
Rukouksessa saa pyytää vahvistusta uskolle, joka voi olla vain pienen pieni kipinä pimeässä yössä. Mutta olematonkin kipinä riittää. Omalla uskolla ei tarvitse saada Jumalan huomiota, vaan Jumalan pyhyys ja rakkaus voi sytyttää pienimmänkin kipinän roihuun.
Antti Kyytsönen
kappalainen
Pielisensuun seurakunta
Jeesus ja joulupukki ovat joulun hahmoja, joilla on joitakin yhtäläisyyksiä. Tarkempi vertailu kuitenkin paljastaa, että erot Jeesuksen ja joulupukin välillä ovat huomattavasti yhtäläisyyksiä suuremmat.
Jeesus ja joulupukki ovat joulun hahmoja, joilla on joitakin yhtäläisyyksiä. Tarkempi vertailu kuitenkin paljastaa, että erot Jeesuksen ja joulupukin välillä ovat huomattavasti yhtäläisyyksiä suuremmat.
Jouluun sopii hyvin lahjojen antamisen perinne. Niin muistamme ensimmäisen joulun ihmettä. Kuva: Pixabay / congerdesign
Jeesus ja joulupukki ovat samanlaisia satuhahmoja. Uskomusolentoja molemmat. Siis pohjimmiltaan epätosia. Silti kummallakin narrataan herkkäuskoisia joulun(t)aikaan.
Helppo veto. Äkkiseltään kuulostaa pätevältäkin. Jeesus ja joulupukki kuuluvat samaan keksittyjen olentojen sarjaan. Mutta kun heitä vertailee tarkemmin, huomaa ettei tämä pidä paikkansa alkuunkaan. Yhteistäkin löytyy, mutta erot ovat paljon suuremmat kuin yhtäläisyydet.
Satuolento vai historian henkilö?
Lennetään helikopterilla Korvatunturille ja siivilöidään Lapin lääni millin kammalla. Minkäänlaisia jälkiä oikeasta joulupukista pajoineen ei löydy. On vain pukkia näytteleviä ihmisiä ja lelutehtaissa tehtyä rekvisiittaa.
Johtopäätös on kiistaton. Pukki ei ole todellinen henkilö.
Tutkitaan sitten Nasaretin miestä. Helikopterista havainnoinnin sijaan käytetään toisenlaista metodia, sitä jota historian tutkimuksessa käytetään. Pöyhitään varhaisimmat Jeesuksesta kertovat lähteet eli neljä evankeliumia ja varhaiskristillisyyden vaiheet. Päälle vielä muutama kristillisen liikkeen ulkopuolinen maininta.
Jälleen tulos on selvä. Ei-kristitynkin on myönnettävä Jeesuksen historiallisuus. Sellainen Jumalan valtakunnan profeetta todellakin eli ja toimi ajanlaskun taitteen aikoihin Israelin maassa.
Toki evankeliumeissa liioitellaan monia asioita ja evankelistojen omakin kynänjälki näkyy siellä täällä. Silti kaiken takana on lihaa ja verta oleva historian henkilö. Hänestä tehdään tieteellisiä tutkimuksia ja kuka tahansa voi lukea hänen omia sanojaan evankeliumien sivuilta.
Siksi Jeesusta ei voi sanoa satuhahmoksi samassa mielessä kuin joulupukkia. Kaikki hänestä väitetty perustuu oikeasti tapahtuneisiin asioihin. Hänestä ei voi keksiä mitä tahansa tarinaa.
Pukkiuskova on vailla kohtalotoveria – kristitty osa uskovien ketjua
Silti Jeesukseen sisältyy myös uskonvarainen ulottuvuus, sillä hänen tarinansa jatkuu hänen maanpäällisen elämänsä jälkeen. Kohta pitkäperjantain jälkeen Jeesuksen seuraajat väittivät hänen heränneen kuolleista. Hän kun ei ollut tavallinen ihminen, vaan ihmiseksi tullut Jumalan Poika. Siksi hän on hengellisellä tavalla seuraajiensa kanssa.
Näitä väitteitä ei voi todentaa aikakoneella tai historiallisella tutkimuksella. Mutta niiden takana olevat kokemukset ovat todellisia. Ulkopuolisia ne eivät tietenkään vakuuta, mutta ne muuttivat Jeesus-liikkeen suunnan. Syntyi usko ylösnousseeseen ja hengellisellä tavalla läsnä olevaan Jumalan Poikaan.
Joku voi toki väittää kokeneensa samalla tavalla joulupukin läsnäoloa. Hän muistaa pukkia iltarukouksessa ja uskoo tämän aivan oikeasti vierailevan ainakin joissakin kodeissa.
Toisen kokemusta ei tietenkään voi kiistää. On lähdettävä siitä, että hän kokee kuten väittää. Myös silloin kun näyttää, että kokemusväite esitetään pilanpäiten tai muiden vastaavien kokemusten kumoamiseksi. Mutta kokemusväitteen taustat voidaan tarkistaa. Silloin pukin ja Jeesuksen erot tulevat esiin.
Pukkiuskova vaikuttaa yksityisyrittäjältä. Hän tuskin voi esitellä kantansa tueksi kohtalotoveria. Ei ole olemassa vakavissaan pukkiin uskovien yhteisöä, jonka historiaa voidaan seurata ajassa taaksepäin kenties joihinkin alkutapahtumiin saakka. Emmekä tietenkään löydä Lapista pukin pajaa.
Kristityn tilanne on toinen. Hänestä lähtee langat todelliseen historiaan. Hän liittyy pitkään ketjun, joka ulottuu aina maanpäällisen Nasaretin miehen ensimmäisiin seuraajiin asti. Kukaan kristitty ei ole temmannut uskoaan hatusta, vaan se on opittu muilta.
Lahjoja kilteille – vai myös mokanneille?
On selvää, etteivät Jeesus ja joulupukki ole kilpailijoita, eikä kukaan vakavissaan väitäkään niin. Pukkitarinaa pidetään pelkästään hauskana satuna, jolla tuodaan lisää jännitystä lasten jouluun.
Silti joulun hahmojen vertailu on hyödyllistä. Sitä ei tehdä katsomuksellisen voittajan selvittämiseksi, vaan tarkoitus on toinen. Niin saadaan valaiseva näkökulma Jeesus-uskoon. Vertailusta voi tulla hengellinen matka, jonka varrelta löytyy hienoja aarteita.
Aloitetaan lahjoista. Molemmat Joulun herrat tuovat niitä, mutta erilaisia ja eri syistä. Korvatunturista kannetaan maallista tavaraa niihin koteihin, jolla on varaa ostaa niitä. Tarkasti ottaen ne eivät siis ole lahjoja ollenkaan.
Silti pukin tuomiset ilahduttavat kovastikin. Tavaraa on mukava saada vaikka kaapin täytteeksi.
Jeesus taas tuo taivaallisia lahjoja. Ei edes pehmeitä vaan näkymättömiä paketteja. Ju-malan lapseuden ja taivaan autuuden. Lohdutusta suruun ja ystävyyttä yksinäisyyteen.
– Onkos täällä kilttejä lapsia, pukki kysyy ovella.
– Kyllä on, me vaikka lauletaan sulle, lapset vastaavat tuliaisten toivossa.
Pukin lahjat ansaitaan, ainakin periaatteessa.
Jeesuskin koputtaa ovelle, mutta hän etsii syntisiä ihmisiä. Niitä jotka tarvitsevat an-teeksiantamista ja parantavaa armoa.
– Älä yritä maksaa lahjoistani, olen tehnyt sen sinun puolestasi, hän sanoo.
Jeesus kestää epäilynkin
Jeesukseen uskotaan eri tavalla kuin joulupukkiin. Pukkia uskotellaan lapsille. Heidät yritetään saada vakuuttumaan Korvatunturin isännästä tonttuineen.
Jos tarina menee täydestä, lapsi on innoissaan ja vähän pelkääkin. Jouluun tulee suloista taikaa, vaikka jokin takaraivossa kuiskailee, että tässä on jotakin mätää. Pukilla kun on ihan naapurin sedän ääni.
Jeesukseen uskovakin epäröi. Uskon ja epäilen. En ymmärrä paljoakaan, mutta silti kunnioitan ja kiitän häntä. Epävarmanakin osaan turvautua häneen ja pyytää apua.
Toisin kuin joulupukin kohdalla, kristityn usko ei kannattele Jeesusta. Jos uskoni ja rukoukseni hiipuisi olemattomiin, Jeesus itse ei häviä mihinkään. Hän ei silti jätä ihmislastaan. Vaikka me olisimme uskottomia, Jumala pysyy uskollisena, Raamatussa luvataan.
Tätä on armo. Minä en ylläpidä Jumalan suosiota, vaan se annetaan minulle ansioistani riippumatta. Siksi jouluun sopii niin hyvin lahjojen antamisen perinne. Niin muistamme ensimmäisen joulun ihmettä.
Teille on syntynyt Vapahtaja. Hän on lahjoista suurin, kallein ja kaunein. Kari Kuula
Joosef ja Maria uskalsivat elämänsä vaikeiden kysymysten keskellä luottaa Pyhän Hengen voimaan ja työhön. Heille oli merkittävää enkelin antama sanoma ja Vanhan Testamentin profeetan lausuma ennustus.
4. adventtisunnuntai on omistettu lasta odottavalle Marialle. Sen evankeliumi luetaan Matt. 1: 18-24, joka tarkastelee enemmän Joosefin roolia Jumalan suunnitelmissa. Maria on joulun lapsen äiti, mutta ilman Joosefin apua maailmanhistoria näyttäisi kovin erilaiselta.
Mitä me hänestä tiedämme? Ammatiltaan hän oli teknikko, me sanoisimme rakennusmies tai kirvesmies. Yritän ymmärtää, millainen mies Joosef oli. Millainen suhde hänellä oli Mariaan ja mikä hänen tehtävänsä oli Jumalan suunnitelmissa?
Joosef aikoi hylätä Marian kuulleessaan hänen odottavan lasta. Aikomuksen taustalla on pelko. Mitä muut hänestä ajattelevat? Hänen maineensa on mennyttä ja miehinen itsekunnioitus raunioina. Hänhän on kuningas Daavidin jälkeläinen. Joosef tietää: ”Ainakaan hän ei ole lapsen isä!” Joosef on itse asiassa hyvin inhimillinen kuva miehestä, jolle maine ja kunnia ovat tärkeitä ja pyhiä asioita. Mikä maine ja mikä kunnia? Muistetaanko meidät kuoltuamme niistä? Tuskin. Enemmänkin siitä, kuinka kohtelemme toisiamme.
Joosefilla oli siihen aikaan kaksi vaihtoehtoa. Hän saattoi nostaa armottoman metelin ja vaatia oikeusteitse kunnian palauttamista ja kihlauksen purkamista. Joosef oli valitsemassa kuitenkin siistimpää ja Mariankin kannalta siedettävämpää tapaa ja oli kaikessa hiljaisuudessa purkamassa kihlauksen. Mutta Jumalalla oli Joosefille kolmas vaihtoehto tai käsky. “Joosef, Daavidin Poika, älä pelkää ottaa luoksesi Mariaa, sinun vaimoasi, sillä se mikä on hänestä siinnyt, on Pyhästä Hengestä.” Siellä missä pelko on suurin ja hatara miehinen kunnia horjuu, siellä alkaa näkyä Jumalan voima.
Tämän jälkeen Joosefille ei tarvitse enää todistella mitään. Maan hiljaisesta tulee vaimonsa rinnalla kulkeva Mies isolla alkukirjaimella. Hän on valmis uhraamaan arvonsa ja asemansa yhteiskunnan silmissä ja sitoutumaan Marian kanssa.
Joosef ja Maria uskalsivat elämänsä vaikeiden kysymysten keskellä luottaa Pyhän Hengen voimaan ja työhön. Heille oli merkittävää enkelin antama sanoma ja Vanhan Testamentin profeetan lausuma ennustus. Sellaisina he olivat uskonihmisiä. Heille merkitsee jotain todellista ja konkreettista se, että “Jumala on meidän kanssamme”. Saako Jumala tänä jouluna ja myöhemminkin olla meidän kanssamme – todella?
Jaakko Muhonen, kappalainen, Kontiolahden seurakunta
Tuleva sunnuntai omistetaan lasta odottavalle Marialle, Herran äidille. Vapahtajan äidin odotus ja Herran kansan joulun odotus kuuluvat yhteen. KUVA: Anniina Mikama.
”Me halutaan se siunaus. Ettei olisi vain omassa varassa tämä homma.”
Keskustelun arvokkain hetki alkaa usein siitä, kun ihmisen varmuus alkaa rakoilla. Katse lähtee hakemaan kiintopistettä kauempaa – tai pikemminkin sisempää – puheen rytmi hidastuu, lauseet muuttuvat haparoiviksi. Silloin tietää, että nyt mennään maastoon, jossa ollaan jollakin tavalla paljailla.
Toisinaan tällaiset hetket liittyvät uskontoon. Viimeksi sellainen hetki tuli vastaan tätä lehteä tehdessä, kun kävin haastattelemassa maanviljelijä Mari Kalliomäkeä. Keskustelun lopussa Kalliomäki totesi luonnon kanssa elämisen opettavan maanviljelijöille nöyryyttä. Ja siinä kohtaa se tuli – hiljentyvä, haparoiva hetki ennen sanojen löytymistä: ”Kyllä näissä hommissa varjeluksesta puhutaan. Uskon mystiikka kasvaa, kun vanhenee. Tulee mieleen, että hyvänen aika: ehkä kaikki ei olekaan pelkkää kemiaa.”
On näitä hetkiä ollut ennenkin. Muistan ikäni sen ilmeen tuttavani kasvoilla, kun hän rappukäytävässä empien, vähän pöllämystyneenä katsoi minuun ja sanoi: ”Olen miettinyt, pitäisikö nuo lapset sittenkin varalta kastaa”. Tai se, kun jo elämää nähnyt, pitkään uusperheen arkea pyörittänyt nainen päätyi äkkiä perustelemaan, miksi sitä tässä vaiheessa on päätetty vihille lähteä: ”Me halutaan se siunaus. Ettei olisi vain omassa varassa tämä homma”.
Tuollaiset hetket ovat minulle vaikuttavia Pyhän reunalla käyntejä. Nuo ihmiset, jotka tuskin pitävät itseänsä eturivin uskovaisina, avaavat yllättäen maiseman Korkeamman tajuun.
En muista, mitä mahdoin hoksata kastepohdintaan vastata. Ehkä, että sehän on hyvä idea. Jos en huomannut sanoa, niin sanottakoon se nyt: Varalta kastaminen on aivan erinomainen ajatus. Siinä ei häviä mitään, mutta saattaa saada paljon.
14.8.2019 Virpi Hyvärinen
tiedottaja
Joensuun seurakuntayhtymä
virpi.hyvarinen@evl.fi
Meitä suomalaisia kuvataan usein puhumattomina, juroina ja itseemme käpertyvinä. Suomalaismiehistä puhuttaessa kaikki tuntevat sanonnan ”suomalainen mies ei puhu eikä pussaa”. Myös suomalaista uskonnollisuutta kuvataan usein erityisen yksityisenä. Suomalainen ei uskolla ja uskontoon liittyvillä asioilla leveile.
Kirkkotie 