Pyhäinpäivänä muistellaan vainajia – Miten puhua kuolemasta lasten kanssa

Seurakunnat järjestävät Joensuun hautausmaalla lapsiperheille suunnatun rastiradan, joka tekee tutuksi pyhäinpäivän perinteitä. Hautausmaalla kulkiessa kuoleman voi ottaa luontevasti puheeksi.

Seurakunnat järjestävät Joensuun hautausmaalla lapsiperheille suunnatun rastiradan, joka tekee tutuksi pyhäinpäivän perinteitä. Hautausmaalla kulkiessa kuoleman voi ottaa luontevasti puheeksi.

Kaksi lasta kyykistyneenä kynttilän ääreen yhdessä lastenohjaajan kanssa hautausmaan muistelupaikalla. — Pyhäinpäivän rastiradalla tutustutaan muun muassa siihen, miten hautausmaalla toimitaan. Joensuun seurakunnan iltapäiväkerholaiset kävivät tutustumassa Joensuun hautausmaan muistelupaikkaan jo lokakuussa. Kuvassa Roosa Turtiainen, Stella Pakarinen ja lastenohjaaja Jaana Pulkkinen. Kuva: Virpi Hyvärinen

Miten puhua lapselle kuolemasta?

Siinäpä kysymys, jonka eteen moni vanhempi päätyy viimeistään silloin, kun lapselta kuolee mummi, ukki tai muu läheinen.

Tänä pyhäinpäivänä teeman käsittelyyn voi saada tukea Joensuun ev.lut. seurakuntien järjestämästä pyhäinpäivän rastiradasta. Tapahtuman tarkoitus on tehdä pyhäinpäivän perinnettä tutuksi lapsiperheille ja rohkaista perheitä puhumaan kuolemasta. Vastaavaa tapahtumaa ei ole aiemmin Joensuussa järjestetty.

Joensuun hautausmaalle on suunniteltu reitti, jonka varrella on pyhäinpäivään liittyviä tehtäväpisteitä. Reitillä voi muun muassa tavata enkelin, etsiä eläimiä ja heijastavia kohteita omalla taskulampulla ja kirjoittaa kirjeen ikävöidylle rakkaalle.
– Reittiä voi kiertää lauantaina 6.11. klo 15–17 välisenä aikana. Maksuton kierros alkaa Ristinkappelilta, josta saa kartan mukaan kiertämisen avuksi, kertoo varhaiskasvatuksen ohjaaja Riitta Mälkönen Pielisensuun seurakunnasta.

Tärkeintä on säilyttää turvallisuuden tunne

Mälkönen rohkaisee perheitä paitsi tulemaan rastiradalle, myös muutoinkin puhumaan kuolemasta lasten kanssa. Tärkeintä aihetta käsitellessä on säilyttää turvallisuus.
– Oma vanhempi on luonnollisesti läheisin ihminen kertomaan asiasta. Jos suru ei ole juuri ajankohtainen perheessä, asiaa voi käsitellä lasten kirjallisuuden kautta.

Surusta, kaipauksesta ja hautajaisista onkin Mälkösen mukaan olemassa hyviä kuvakirjoja.
– Kirjat auttavat myös silloin, kun kuolema koskettaa läheltä. Aikuisen kannattaa kuitenkin itse lukaista kirja läpi ennen lapselle lukemista, ettei tule yllätyksiä.

Hyvä lähtökohta keskustelulle syntyy lapsen kysymyksistä.
– En kuitenkaan puhuisi kuolemasta illalla nukkumaan mennessä ainakaan kovin syvällisesti, etteivät asiat jää pyörimään uneen ja alitajuntaan.

Kuolemasta tulee puhua sen oikealla nimellä

Mälkönen ymmärtää vanhempia, jotka kokevat kuolemasta puhumisen vaikeaksi. Aihe voi tuntua ahdistavalta ja pelottavalta etenkin, jos siihen liittyy aikuisen omaa käsittelemätöntä surua.
– Kuolema on asia, josta meillä kenelläkään ei ole tosiasiallista tietoa, mitä siinä tapahtuu, miltä kuoleminen tuntuu ja mihin kuollut menee.

Kuolemasta puhuminen lapselle on tärkeää etenkin silloin, kun lapsen lähipiirissä tapahtuu kuolemantapaus, sillä lapsi vaistoaa aikuisen surun, huolen ja ahdistuksen.
– Ellei lapselle kerrota, mistä on kyse, hän täyttää tiedon puutteen omalla mielikuvituksellaan ja saattaa ajatella, että vanhemman suru on hänen syytään.

Mälkösen mukaan lapselle kannattaakin kertoa heti alkuun olennaiset asiat rehellisesti ja selkeästi, lapsen kehitystason mukaisella kielellä.
– Perheenjäsenen kuollessa lapsen turvallisuuden tunne järkkyy ja hänellä saattaa olla lisääntynyt läheisyyden ja kontaktin tarve. Lapsi saattaa pelätä, että muillekin perheessä tapahtuu jotain ja hän jää yksin. Kannattaa kertoa, että tapahtui mitä tahansa, lapsesta pidetään huolta.

Kuolemasta tulisi myös puhua sen oikealla nimellä.
– Esimerkiksi pois nukkumisesta puhuminen voi aiheuttaa sen, että lapsi alkaa pelätä nukkumaan menemistä.

Hautajaiset ovat tärkeä riitti myös lapselle

Mälkösen mielestä lapset kannattaisi ottaa mukaan myös hautajaisiin.
– Hautajaiset ovat merkittävä riitti kuoleman ja surun käsittelemisessä. Jos oma vanhempi on kovin surun murtama, lapselle voi pyytää mukaan syliksi ja huolehtijaksi vaikka kummin tai jonkun muun läheisen.

Lapselle voi etukäteen kertoa, mitä hautajaisissa tapahtuu ja kannattaa myös mainita, että aikuisia saattaa itkettää tilaisuudessa.
– Jos suvussa on tapana katsoa vainajaa, antaisin isomman lapsen valita itse, haluaako sen tehdä. Pientä lasta en välttämättä veisi avoimen arkun ääreen.

Jos perheessä uskotaan taivaaseen ja jälleen näkemisen toivoon, sitä voi välittää myös lapselle.
– Kuolemaan liittyvistä tavoista voi myös kertoa: Hautajaiset pidetään, kun joku kuolee. Hautausmaalla voi käydä muistelemassa rakastaan joko haudalla tai muistelupaikalla. Muistaminen voi olla kukkien tai kynttilöiden viemistä. Kuollutta omaista voidaan muistaa arjen keskellä ja jakaa muistoja hänestä.

Virpi Hyvärinen

Pyhäinpäivän tapahtumia

Oi muistatko vielä -konsertti Ristinkappelissa klo 13, konservatorion laulunopiskelijat. Vapaa pääsy, ohjelma 7 €.
Pyhäinpäivän rastirata lapsiperheille klo 15–17, lähtö Ristinkappelilta.
Papit päivystävät Ristinkappelissa klo 15–18, tarjolla lämmintä mehua.
Huomaa myös mm. pyhäinpäivän musiikkitilaisuudet (s. 11), Noljakan Kynttilämäki (s.12) ja kirkkohetket seurakunnissa (s.12–14) Kirkkotien näköislehdessä.

Pyhäinpäivä on valon juhla

Pyhäinpäivänä vietetään vainajien ja edesmenneitten pyhien muistopäivää. Tällöin hautausmaita koristavat kynttilämeret. Kynttilöiden sytytys on perimmiltään symboli iankaikkisuuden toivosta ja uskosta kuoleman jälkeiseen elämään. Suomessa tapa viedä muistokynttilä palamaan omaisen haudalle yleistyi sotien jälkeen. Lähde: evl.fi

Kolumni: Voiko kuolemasta puhua?

Hyvinvoinnin ja terveydenhuollon kehityksessä kuoleman kohtaaminen, kuoleman arkipäiväisyys ja väistämättömyys ovat siirtyneet suljettujen ovien taakse.

Suvi-Maria Saarelainen Hyvinvoinnin ja terveydenhuollon kehityksessä kuoleman kohtaaminen, kuoleman arkipäiväisyys ja väistämättömyys ovat siirtyneet suljettujen ovien taakse. Tietoisuus kuolemasta on ajautunut varsin lyhyessä ajassa etäälle arkisesta elämästämme. Hiljaisuus kuolemasta ei kuitenkaan tee oikeutta kuolemaa kohtaaville ihmisille eikä heille, jotka surevat kuoleman läheisyydessä.

Tutkimuksessa on tunnistettu kaksi kuolemaan liittyvää tabua: sosiologinen ja psykologinen. Näistä ensimmäinen – sosiologinen tabu – on hiljalleen murtunut. Uutiset, media ja lehdet tuovat nähtäväksemme kuoleman todellisuutta erilaisissa muodoissa. Näemme inhimillistä kipua ja kärsimystä, jota kuoleminen aiheuttaa. Luemme koronan aiheuttamista kuolinluvuista joka päivä. Kuulemme selviytymistarinoita erilaisista vakavista sairauksista. Toisinaan tutustumme kertomuksiin niistä, jotka eivät selvinneet. Kuolema sosiaalisena ilmiönä on meille varsin tuttu.

Kuolemaan liittyvä psykologinen tabu on osaltaan kipeämpi juttu. Kysymys psykologisen tabun äärellä liittyy oman kuolemisen ja kuolevaisuuden käsittelyyn. Kuinka moni ihminen pysähtyy elämänsä aikana, ilman mitään painavaa syytä, pohtimaan omaa kuolemaansa? Milloin minä kuolen, miten minä haluaisin kuolla, miten haluaisin tulla muistetuksi? Entäpä millaista hoitoa haluaisin saada elämän loppuvaiheessa tai minkälaiset hautajaiset haluaisin?

Oman kuoleman ajatteleminen on usein sen verran ahdistava ajatus, että siinä viivähtäminen nostaa vahvoja tunteita. Elämän ja olemassaolon rajallisuuteen liittyvä eksistentiaalinen ahdistus voi tuntua kehollisena puristuksen tunteena tai haluna työntää ajatukset syrjään.

Kuolematietoisuus on lisääntynyt Suomessakin viime vuosina merkittävästi. Esimerkiksi 9.10. vietetään maailmanlaajuista saattohoidon päivää myös Suomessa. Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa jo vuosia suositut Kuolema-kahvilat ovat hiljalleen rantautuneet myös meille. Sen sijaan tuntuu, että olemme vielä varsin kaukana lasten ja nuorten kuolemaan ja kuolevaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Monessa maassa kuitenkin osana koulun opetussuunnitelmaa löytyy ikäkehitykseen sopiva death education.

Kuoleman ja kuolevaisuuden nostattamat eksistentiaaliset kysymykset ovat sen luontoisia, että niitä ei voi ratkaista. Nämä kysymykset voi kuitenkin pala kerrallaan kohdata, niitä voi tarkastella. Rohkealla pohdiskelulla ja pieni pala kerrallaan omia ajatuksia työstämällä ahdistus myös hieman laantuu. Luonnollinen puhe kuolemasta on osa jokaisen ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Suvi-Maria Saarelainen

TT, yliopistonlehtori
suvi.saarelainen@uef.fi

Vainajien säilytystilat uusitaan Ristinkappelilla

Jatkossa kappelilla on 45 säilytyssijaa vainajille entisten 28 paikan sijaan. Lisätilan tarvetta selittää kasvava tuhkausten määrä.

Jatkossa kappelilla on 45 säilytyssijaa vainajille entisten 28 paikan sijaan. Lisätilan tarvetta selittää kasvava tuhkausten määrä.

Seurakuntamestari Pekka Sallinen siirtää arkkua siirtovaunulla Ristinkappelin tiloissa. — Vainajat tulevat Ristinkappelin säilytystiloihin odottamaan hautausta hautaustoimistojen toimesta valmiiksi arkkuihin laitettuina. Seurakuntamestari Pekka Sallisen (kuvassa) tehtäviin kuuluu vainajan siirtäminen kappelin puolelle siunaustilaisuutta varten. Kuva: Virpi Hyvärinen

Joensuun hautausmaalla sijaitsevan Ristinkappelin vainajien säilytystilat uusitaan vuoden 2021 alussa. Remontin yhteydessä vainajien säilytyspaikkoja lisätään 28:sta 45:een paikkaan. Samalla parannetaan säilytystilojen tekniikkaa.

Remontti käynnistyy helmikuussa 2021, ja sen arvioitu kesto on neljä viikkoa. Remontin aikana suurin osa kappelin säilytystiloista on poissa käytöstä, ja vainajia säilytetään muissa Joensuun seudulla sijaitsevissa vainajien säilytystiloissa.

Lisääntyvä tuhkausten määrä kasvattaa säilytystilan tarvetta

Tilojen uusimisen taustalla on lisääntynyt tarve vainajien säilytyspaikoille Joensuun hautausmaalla.
– Vainajien tuhkausten määrä Joensuussa on viimeisen kymmenen vuoden aikana yli kaksinkertaistunut ja säilytystilojen tarve sitä kautta lisääntynyt. Saman kehityksen odotetaan jatkuvan edelleen. Tällä hetkellä joensuulaisista vainajista tuhkataan noin puolet, kertoo hallintojohtaja Tommi Mäki Joensuun seurakuntayhtymästä.

Tuhkattavien vainajien säilytysaika on pidempi kuin arkussa haudattavien vainajien, koska tuhkattavat vainajat palautuvat siunauksen jälkeen takaisin säilytykseen odottamaan tuhkausta.
– Lisätilan tarvetta luo sekin, että Ristinkappelilla sijaitsee maakunnan ainut krematorio, mikä tuo kappelille tuhkattavia vainajia myös muualta maakunnasta, kertoo seurakuntayhtymän hautaustoimen päällikkö Virpi Kiviniemi.

Tekniikka paranee, leveitä säilytyspaikkoja aiempaa enemmän

Vainajien säilyttäminen tapahtuu Ristinkappelilla muista tiloista erotetussa tilassa, jossa sijaitsee tarkoitukseen varatut kylmälaitteet. Remontin yhteydessä entiset vainajakylmiöt puretaan ja tilalle asennetaan uudet kylmiöt ja pakastimet. Samalla uusitaan säilytystilojen jäähdytyslaitteet.

Uudet kylmälaitteet sijoitetaan nykyisiin tiloihin kolmeen kerrokseen entisen kahden kerroksen sijaan. Kerrospaikkojen lisäyksen vuoksi vanhaa arkkujen siirtovaunua ei voida käyttää, vaan joudutaan hankkimaan uusi.
– Remontin myötä tekniikka tiloissa paranee muutoinkin. Säilytystiloihin tulee valvomosysteemi, joka hälyttää, jos lämpötilat muuttuvat. Lisäksi saamme aiempaa enemmän leveitä säilytyspaikkoja, joille on viime aikoina ollut kasvavaa tarvetta arkkujen koon suurentumisen takia, hän jatkaa.

Vainajien säilytysaika vaihtelee yhdestä vuorokaudesta viikkoihin

Ristinkappelilla säilytetään pääasiassa niitä vainajia, jotka on tarkoitus haudata Joensuun hautausmaalle. Kiviniemen mukaan vainajien säilytysaika vaihtelee yhdestä vuorokaudesta useampaan viikkoon, ja säilytystilat ovat usein melko täynnä, vaikkakin tilojen käyttöaste vaihtelee.
– Muualta maakunnasta pelkästään tuhkattavaksi tuotavien vainajien säilytysaika on hyvinkin lyhyt. Muiden vainajien säilytysajan pituus riippuu paljolti hautausjärjestelyistä. Toivomme tietenkin, että säilytysaika olisi mahdollisimman lyhyt, Kiviniemi toteaa.

Joensuun hautausmaalla on vainajien säilytystilat Ristinkappelin lisäksi myös Rauhankadun varrella sijaitsevassa Rauhankappelissa. Näissä tiloissa paikkoja on normaalisti kaksitoista, mutta paikkamäärää voi tarvittaessa kasvattaa jopa kolmeenkymmeneen.
– Lisäksi Joensuun seurakuntayhtymän hautausmailla on vainajien säilytystiloja Kiihtelysvaaran, Tuupovaaran, Enon ja Pyhäselän hautausmaiden yhteydessä, kertoo Kiviniemi.

Valtuusto myönsi lisämäärärahan remonttihankkeelle

Kustannusarvio vainajien säilytystilojen uusimiselle on 210 000 e-roa. Seurakuntayhtymän hallintojohtaja Tommi Mäen mukaan hanketta lähdettiin toteuttamaan 75 000 euron kustannusarviolla. Hankesuunnitelman laadinnan yhteydessä kuitenkin selvisi, että nykyisten säilytystilojen kylmälaitetekniikka on käyttöikänsä päässä.
– Hanketta laajennettiin niin, että samalla uusitaan kylmälaitetekniikka myös alkuperäisten säilytystilojen osalta. Hankkeen kustannusarvio nousi 210 000 euroon, jonka puitteissa hanke pystytään toteuttamaan, Mäki toteaa.

Yhteinen kirkkovaltuusto päätti lisämäärärahasta hankkeelle kokouksessaan 8.6.2020. Yhteinen kirkkoneuvosto päätti 22.9.2020, että rakennusurakoitsijana hankkeessa toimii Rakennusliike Atlaspoint Oy, putki-, ilmanvaihto-, sähkö, ja rakennusautomaatiourakoitsijana Caverion Suomi Oy, kylmälaiteurakoitsijana Itä-Kylmä Oy ja kylmäelementtiurakoitsijana Hermetel Oy.

Virpi Hyvärinen

Ei hyvästi, vaan näkemiin

Kun läheinen kuolee, omaiset tapaavat papin ennen hautajaisia. ”Joskus itketään, joskus nauretaan, ja joskus tehdään molempia”, sanoo pappi Katriina Puustinen.

Kun läheinen kuolee, omaiset tapaavat papin ennen hautajaisia. ”Joskus itketään, joskus nauretaan, ja joskus tehdään molempia”, sanoo pappi Katriina Puustinen.

Pappi Katriina Puustinen istuu pöydän ääressä kädet pöydällä ja katsoo ikkunasta ulos. Pöydällä on kynttilä ja virsikirja, taustalla kirjahylly. — Hautaan siunaamista edeltävä keskustelu voidaan käydä kotona omaisten luona tai seurakunnan tiloissa.
Korona-aikana keskusteluja on käyty enemmän myös puhelimitse ja sähköpostilla. – Kotona käydyt keskustelut ovat siinä mielessä hyviä, että niissä pappi saa vainajan elämästä konkreettisemman kuvan. Papin käynnistä ei tarvitse ottaa paineita. Meitä varten ei tarvitse siivota eikä meille tarvitse tarjota mitään. Tärkeintä on se, mitä yhdessä voidaan puhua, sanoo pastori Katriina Puustinen. Kuva: Virpi Hyvärinen

Rantakylän seurakunnan pappi Katriina Puustinen on työvuosiensa mittaan siunannut hautaan lukuisia vainajia. Kutakin siunaamistilaisuutta edeltää vainajan omaisten tapaaminen, jos poisnukkuneella sellaisia on. Yleensä on.

Tapaamisessa keskustellaan vainajasta ja hänen elämästään sekä hautajaisiin liittyvistä toiveista: sovitaan virsistä, musiikista ja esimerkiksi siitä, missä kohti tilaisuutta lasketaan kukat.
– Monesti puhutaan myös vainajan elämän viimeisistä vaiheista ja kuolemasta, käydään niitäkin läpi, kertoo Puustinen.

Tapaaminen on tärkeä puolin ja toisin: omaiset saavat etukäteen tutustua siunaavaan pappiin ja pappi omaisiin.
– Pappina toivon, että saisin tapaamisessa jonkinlaisen käsityksen vainajasta ja hänen elämästään, jotta osaisin siunauspuheessa sanoa jotakin sellaista, mikä olisi vainajan näköistä ja totta omaisille.
– Juttelemme siitä, mikä vainajan elämässä on ollut tärkeää, mikä hyvää ja mikä kenties vaikeampaa, kertoo Puustinen.

Kuoleman äärellä liikkuu monenlaisia tunteita

Keskusteluissa on Puustisen mukaan läsnä monenlaisia tunteita. Joskus itketään, joskus nauretaan, ja joskus tehdään molempia.
– Ihmisiä saattaa jännittääkin hautajaisten järjestämiseen liittyvät asiat. Etenkin heillä, jotka eivät ole koskaan aiemmin järjestäneet hautajaisia, saattaa olla hyvinkin yksityiskohtaisia kysymyksiä tilaisuuden kulusta, kertoo Puustinen.

Vainajan elämän muistelun ja käytännön asioiden lisäksi tapaamisessa on aina tilaa myös kuoleman tematiikan käsittelylle. Usein se tarkoittaa vainajan viimeisten vaiheiden läpikäyntiä.
– Ihmisten kertomukset viimeisissä hetkissä mukana olemisesta ovat pääsääntöisesti hyviä. Kipuja on useimmiten pystytty hoitamaan niin, että kuolevan ei ole viimeisinä hetkinä tarvinnut kärsiä, vaikka kärsimystä on voinut sairauspolun varrella olla paljonkin, kertoo Puustinen.

Joskus kuolemaan liittyy jotakin traumaattista. Silloin aiheen käsittely on Puustisen mukaan erityisen tärkeätä.
– Ja vaikka kuolema ei olisi tullut yllättäen, niin ei siihen ole voinut tunteen tasolla valmistautua. Järjellä voi ehkä ajatella, että omainen on hiipunut jo vuosia, mutta sitten kun hän kuolee, tunteiden konkretia on sellaista, johon ei voi etukäteen valmistautua, sanoo Puustinen.

”Kuolema on kotiin pääsy”

Omaisten tapaaminen, kuolemasta ja hautajaisista keskusteleminen ei ole niitä keveimpiä työtehtäviä hautajaisiin tottuneelle papillekaan. Kuoleman äärellä työtä tehdessä Puustista kantaa papin ammattitaito ja ennen kaikkea toivo.
– Joku on hienosti sanonut, että kuolema on kaksoispiste: Me ei nähdä, mitä siellä toisella puolella on, mutta kristityn toivo on siinä, että vaikka elämä maan päällä loppuu, elämä kokonaisuudessaan ei, sanoo Puustinen.

Kuolema näyttäytyy Puustiselle kotiin pääsynä. Koti on paikka, jossa on hyvä olla. Jos ajallinen elämä on oman paikan ja kodin etsimistä, niin kuoleman jälkeen se koti on taivaan koti Jumalan luona.
– Me siunaamme nämä ihmiset jälleennäkemisen ja ylösnousemuksen toivossa. Minun tehtäväni pappina on pitää esillä toivoa ja sitä, että elämä on merkityksellistä. Jokainen elämä on merkityksellinen sen pituudesta riippumatta, sanoo Puus-tinen.

Hautaan siunaaminen on viimeinen palvelus ihmiselle – kaikki ei ole tässä

Mutta mistä hautaansiunaamisessa oikeastaan on kyse? Mitä siunaaminen tarkoittaa?
– Ajattelen, että se on viimeinen toimitus ja palvelus tälle ihmiselle. Me olemme siinä hetkessä yhdessä saattamassa häntä ajan rajan yli. Me itse emme pääse kuoleman rajan ylitse, mutta me jätämme hänet Jumalan käsiin, jonka valta ylittyy sen rajan ylitse, sanoo Puustinen.

Puustisen mukaan siunaus on siihen turvautumista, että kaikki ei ole tässä.
– Vainajan siunaaminen on jotakin sellaista, että me emme sano siinä hyvästi, vaan me sanomme näkemiin. Samalla hautaan siunaamisessa sulkeutuu se Jumalan huolenpidon ympyrä, jonka varaan me ollaan kasteessa jättäydytty. Ajallisen elämän kaari tulee täyteen, sanoo Puustinen.

Virpi Hyvärinen

Narratiivinen sururyhmä käynnistyy Rantakylässä – Löytyykö surulle sanoja?

Uudenlaisessa ryhmässä surulle haetaan sanoja paitsi puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla.

Uudenlaisessa ryhmässä surulle haetaan sanoja paitsi puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla.

Miia Muhonen ja Hanna Pajarinen istuvat sohvalla runokirjat kädessään. — Narratiivisen sururyhmän ohjaajina toimivat diakoni Miia Muhonen (vas.) ja pastori Hanna Pajarinen. Kuva: Virpi Hyvärinen.

Sururyhmä on vertaistukiryhmä, joka tarjoaa läheisensä menettäneelle mahdollisuuden näyttää suruaan. Se on paikka, jossa surusta saa puhua, ja erilaisia suruun liittyviä tunteita voi turvallisesti ja luottamuksellisesti ilmaista.

Rantakylän kirkolla käynnistyy helmikuun puolivälissä uudentyyppinen, narratiivinen sururyhmä, jossa surua lähestytään paitsi perinteiseen tapaan puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla. Ryhmä on tarkoitettu läheisensä menettäneille Joensuun ja Kontiolahden asukkaille.

Menetyksestä olisi hyvä olla kulunut jonkin verran aikaa, noin 2-6 kuukautta. Ryhmään voivat osallistua myös jo aiemmin perinteiseen sururyhmään osallistuneet.

Ryhmässä lähdetään liikkeelle menetyksen alkuhetkistä, edetään kohti toivoa

Ajatus narratiivisen sururyhmän järjestämisestä lähti opintovapaalla olevalta Kontiolahden seurakunnan diakoniatyötekijä Miia Muhoselta, joka valmistelee sosionomi (YAMK) -opintoihin kuuluvaa opinnäytetyötään aiheesta Sanoja surun sanattomuuteen – kuoleman suru ja runous. Itsekin runoja kirjoittava, diakonin työssään useita sururyhmiä ohjannut Muhonen toimii Rantakylän ryhmän ohjaajana yhdessä pastori Hanna Pajarisen kanssa.

Ryhmä kokoontuu kevään 2020 aikana tiistai-iltaisin yhteensä seitsemän kertaa. Tapaamisissa lähdetään liikkeelle menetyksen alkuhetkistä ja hautajaismuistoista edeten tulevaisuuden ja toivon ajatuksiin. Ryhmässä mietitään, miten jaksaa surun kanssa elämässä eteenpäin.
– Kokoontumisiin kuuluu hartaushetki sekä surun sanoittamista yhdessä kunkin kerran teeman mukaisesti. Käytämme Elina Salmisen ja Anna-Mari Kaskisen runoja apuna surun sanoittamisessa. Runoilla on vahva rooli ryhmän tapaamisissa, kertoo Muhonen.

Kirjoittamisen rooli on tässä sururyhmätyöskentelyssä erityisen tärkeässä asemassa.
– Tavallisissakin sururyhmissä saatetaan hyödyntää kirjoittamista, mutta tässä se on korostunut. Ryhmäläiset kirjoittavat tapaamiskertojen väleissä päiväkirjanomaisesti ylös tunteitaan ja ajatuksiaan, kertoo Muhonen.

Ryhmäläisten tekstit ja ajatukset tutkimuksen kohteena

Tavallisesta sururyhmästä Rantakylän narratiivinen sururyhmä poikkeaa myös siltä osin, että se nivoutuu tiiviisti Muhosen opinnäytetyöhön.
– Kyseessä on sururyhmä, ja sen keskiössä on ryhmän osallistujille tarjoama mahdollisuus surun sanoittamiseen. Samalla tämän ryhmän toiminta on kuitenkin myös osa tutkimustani, jossa analysoin ryhmäläisten kirjoituksia ja tapaamisistamme kirjoittamiani muistiinpanoja, kertoo Muhonen.
– Tulen käyttämään lainauksia ryhmäläisten ajatuksista raportointivaiheessa. Tässä on ehdottoman tärkeää luottamus. Analysoidessani materiaalia kiinnitän erityistä huomiota tietosuojaan liittyviin kysymyksiin. Ryhmäläiset allekirjoittavat tutkimusluvan, avaa Muhonen.

Muhonen haastattelee tutkimukseen myös runoilijat Anna-Mari Kaskisen ja Elina Salmisen.

Sururyhmän tavoitteena on Muhosen mukaan löytää surun keskeltä toivo ja voima jaksaa eteenpäin.
– Kuoleman surusta sanotaan, että se on usein sanatonta. Kuitenkin sanojen löytäminen ja surun sanoittaminen on tärkeää. Runous ja ajatusten kirjoittaminen esimerkiksi päiväkirjanomaisesti voivat toimia apuna. Sururyhmässä on tärkeää vertaistuki ja mahdollisuus puhua surusta, toteaa Muhonen.

Narratiivinen sururyhmä Rantakylän kirkolla

Maksuton, ohjattu vertaistukiryhmä läheisensä menettäneille
Kokoontumiset ti 18.2., 25.2., 17.3., 24.3., 31.3., 7.4. ja 21.4. klo 18-20
Ilm. viim. 13.2. Miia Muhoselle, p. 040 329 0923.
Ryhmään mahtuu max. 8 hlöä.

Virpi Hyvärinen

Viisi kysymystä kuolemasta – Kirkkotie kysyy, sairaalapapit vastaavat

Marja Liisa Liimatta ja Ilkka Raittila toimivat sairaalapappeina joensuulaisissa sairaaloissa. Kirkkotie kysyi heiltä kuolemasta nekin kysymykset, joita ei aina uskalla
ääneen kysyä. Ohessa poimitut palat pappien vastauksista.

Marja Liisa Liimatta ja Ilkka Raittila toimivat sairaalapappeina joensuulaisissa sairaaloissa. Kirkkotie kysyi heiltä kuolemasta nekin kysymykset, joita ei aina uskalla ääneen kysyä. Ohessa poimitut palat pappien vastauksista.

Keltaisia, kuolleita ruusuja maljakossa. — Kuva: iStock/FroggyFrogg

1. Mitä kuoleminen on?

Marja Liisa:

Kuoleminen on sitä, että elimistömme lakkaa toimimasta: sydän lyömästä, verenkierto kiertämästä, keuhkot ottamasta happea. Kuoleminen näyttää nukahtamiselta ja kuollut nukkuvalta itseltään. Mutta kun katsoo vainajaa, huomaa, että jotakin oleellista puuttuu. Aivan kuin kuolleesta olisi jäljellä vain ”kuoret”.

Ilkka:

Syntyminen ja kuoleminen ovat kaiken elämän välttämätön edellytys. Kuoleminen liittyy koko elämään. Elämä on kuolemista silloinkin, kun ihmisen mieli haluaa tavalla tai toisella kieltää koko asian. Kuoleminen – luopuminen – on siis prosessi, jossa oikeastaan koko ajan olemme. Nykytieteen valossa kuoleman ajankohdaksi määritellään aivojen sähköisen toiminnan loppuminen.

Kuoleman tutkimus on kehittynyt eri tieteenaloilla, mutta siitä huolimatta kuolema on suuri tuntematon. Se jättää tilaa monenlaiselle pohdiskelulle; myös ihmisen avuttomuudelle ja kunnioitukselle asian edessä, jota ei ymmärrä.

2. Sattuuko kuolema? Millä tavalla? Keneen?

Ilkka:

Kyllä se sattuu. Yhä vähemmän ruumiillisesti, kun hyvällä hoidolla saadaan kivut hyvin hallintaan vaikeassakin sairaudessa. Monia ahdistaa erityisesti elämätön elämä. Myös kipeät, selvittämättömät asiat voivat nousta pintaan ja ahdistaa.

Kuoleman mahdollisuuden tuleminen lähelle koskee myös lähipiirin ihmisiä, joskus laajemminkin. Joskus kipu ja ahdistus jatkuvat kuolemaan saakka, mutta usein on myös aikaa kasvaa hyväksymään tosiasiat. Silloin voi huomata: Jonakin päivänä minä kuolen, mutta kaikkina muina minä elän.

Marja Liisa:

Olen nähnyt viime aikoina rauhallisia kuolemia eikä kuolevaan ole siis sattunut. Hän on vain henkäissyt viimeisen kerran. Kuolema sattuu varmaankin eniten kuolleen omaisiin. Kun kuolema on tapahtunut, todellistuu se, mitä lopullisuus merkitsee: En voi sanoa menehtyneelle enää mitään, en voi tavata häntä enää. Se sattuu.

3. Onko olemassa taivas? Mikä se on? Kuka sinne pääsee?

Marja Liisa:

Kyllä, taivas on olemassa. Minulle taivas on enemmän olotila kuin paikka, vaikka Jeesus puhuu taivaasta kotina, jossa on monta huonetta. Kristillisen ajatuksen mukaan Jumala haluaa, että me kaikki pääsemme taivaaseen. Olen kuullut myös sanottavan, että taivaaseen pääsevät kaikki, jotka sinne kaipaavat.

Ilkka:

Kristillisen uskon keskeinen piirre on sen toivominen, mitä ei voi nähdä. Taivas halutaan usein nähdä varsin konkreettisena paikkana, jossa jatkuu ihmisenä oleminen, kuitenkin ilman vaivoja ja vastuksia: eletään huolettomina kuin paratiisissa tai kaupungissa, jossa kuoppaiset kadut on siloteltu kullalla. Näitä kuvia meillä itse kullakin voi olla, myös erilaisia.

Taivas ei ole palkinto joillekin, Pietari eikä kukaan muu ihminen ole vahtina millään portilla, Kristus on tie tästä todellisuudesta toiseen todellisuuteen.

Mitä se oleminen on, mitä on ajattomuus, mitä on loputon yhteys Jumalan kanssa? Näitä emme tiedä, mutta kristitty katsoo luottavaisesti tulevaisuuteen sen varassa, että Kristus on kuolemallaan kuoleman voittanut ja avannut tien ylösnousemuksen todellisuuteen. Jumalan armon varassa me elämme ja kuolemme, Kristuksen sylissä on paikka jokaiselle, joka toivoo.

4. Onko olemassa helvetti? Mikä se on? Kuka sinne joutuu?

Ilkka:

Kuva tulisesta paikasta muistuttaa Jerusalemin jätteidenpolttonotkosta, jossa paloi ikuinen tuli ja voi sitä joka sinne tippui. Valitettavasti meillä kristittyinä on usein ikävä kiusaus tönäistä joku toinen, ehkäpä juuri omassa helvetissään jo rypevä sinne tuleen.

Helvetti ei ole kristillisen uskon varsinainen kohde, vaan kohde on Jumalan lahjoittama iankaikkinen elämä. Eikä siinä rakkaudessa, jota Jumala osoittaa ja jakaa ole sijaa pelolle eikä pelottelulle. Mutta me kyllä tarvitsemme kuvaa helvetistä siksi, että ymmärtäisimme paremmin mistä meidät Kristuksen kautta on pelastettu.

Jumala ei vaadi ihmiseltä mitään, eikä siksi pakota ketään ikuiseen yhteyteen hänen kanssaan. Kadotus sanana kertoo johonkin häviämisestä, ei-olemisesta.

Marja Liisa:

Muistan Inhimillinen tekijä -ohjelmasta haastateltavan, joka sydänelvytyksen kautta saatiin jäämään henkiin. Hän kertoi käyneensä taivaassa ja kommentoi, että itse asiassa helvetiksi voisikin kutsua tätä maanpäällistä elämäämme kärsimyksineen ja yksinäisyyksineen. Martti Linqvistiä lainaten: ”Helvetti on sitä, että on pakko elää ilman rakkautta.”

5. Miten omaan kuolemaan voisi ja kannattaisi valmistautua?

Ilkka:

Omasta kuolemastaan voisi luontevasti puhua jo silloin, kun se ei lainkaan ole näköpiirissä. Mitä sinumpi on kuoleman kanssa, sitä vähemmän pelkää elämää. Kuoleman läheisyydessä on tärkeää puhua toivosta ja myös muistaa elettyä elämää, tehdä ”tiliä” siitä. Monelle on myös tärkeää selvittää omaa käsitystään kuolemasta ja siitä, mitä on sen jälkeen. Uskonnollisen vakaumuksen on todettu olevan kuolemaan suhtautumista helpottava asia.

Hyvissä ajoin voi miettiä hoitotahtoaan ja tallentaa se vaikkapa Omakantaan jo vuosia ennen kuin se on ajankohtainen. Vielä tolkuissaan ollen voi kertoa läheisilleen, millaisia toiveita on omien hautajaisten suhteen.

Kuolemasta voi opetella puhumaan oikealla nimellä, ei kiertoilmauksin. Sodassakin kuollaan, ei kaaduta. Elämästä luopumista, omaa lähestyvää kuolemaa ei ole vain lupa, vaan hyvä surra kaikkine tunteineen ja vaiheineen. Myös kuolemisen ja kuoleman pelosta on hyvä puhua. Toki joku haluaa kuolla itseltäänkin salaa.

Marja Liisa:

Elämällä tätä elämää niin hyvin kuin taitaa. Valmistautumista voisi olla se, että tekee sopivin väliajoin oman elämän inventaariota vaikka kysymällä itseltään, elänkö sellaista elämää juuri nyt kuin haluankin elää. Rakastanko Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäni niin kuin itseäni?

Haastateltavat:

Sairaalapastori Marja-Liisa Liimatan henkilökuva. — Sairaalapastori Marja-Liisa Liimatta. Kuva: Virpi Hyvärinen

Marja Liisa Liimatta
sairaalapastori,
Pohjois-Karjalan keskussairaala

Sairaalapastori Ilkka Raittilan henkilökuva. — Sairaalapastori Ilkka Raittila. Kuva: Virpi Hyvärinen.

Ilkka Raittila
sairaalapastori,
Pohjois-Karjalan keskussairaalan psykiatriatalo,
Siilaisen kuntoutumiskeskus

Teksti: Virpi Hyvärinen

Kuolleiden lasten muistopäivänä rukoushetki Rantakylässä

Lapsen menetys on suru, joka ei poistu, vaan muuttaa muotoaan, sanoo vertaisohjaaja
Anu Hynninen.

Lapsen menetys on suru, joka ei poistu, vaan muuttaa muotoaan, sanoo vertaisohjaaja Anu Hynninen.

Vertaisohjaaja Anu Hynninen ja pastori Hanna Pajarinen Rantakylän kirkon edustalla. — ”Yksi rukoushetken lohdullinen elementti on se, että lapsensa menettänyt huomaa, että ei ole ainoa, joka on siinä tilanteessa”, sanoo vertaisohjaaja Anu Hynninen (vas.). Rukoushetkessä on mukana myös pastori Hanna Pajarinen. Kuva: Virpi Hyvärinen

Rantakylän kirkolla vietetään tänä vuonna kolmatta kertaa kuolleiden lasten muistopäivän rukoushetkeä. Rukoushetken tarkoituksena on tarjota paikka menetetyn lapsen muistamiselle ja surulle, samoin kuin lohdulle, toivolle ja selviämisen näköaloille. Rukoushetkeen ovat tervetulleita niin lapsensa menettäneet vanhemmat kuin tädit, sedät, isovanhemmat, kummit ja muut läheiset.

Rantakylän seurakunnan pastori Hanna Pajarisen mukaan tilaisuus on luonteeltaan matalan kynnyksen paikka. Ohjelmassa on musiikkia, rukousta ja runoutta.
– Tilaisuuteen voi tulla ihan vain rauhoittumaan ja muistelemaan lasta. Siellä ei tarvitse paljon osallistua, saa vain olla mukana. Musiikilla on tärkeä rooli rukoushetkessä, kertoo Pajarinen.

Ymmärrystä surulle, näkyä elämän jatkumisesta

Ajatus kuolleiden lasten muistopäivän rukoushetken viettämisestä nousi alun perin seurakunnan lastenohjaajana työskentelevältä Anu Hynniseltä, joka itsekin on menettänyt lapsen. Hynninen on toiminut vertaisohjaajana lapsensa menettäneiden sururyhmissä ja Käpy ry:ssä, ja pitää pienen puheen myös Rantakylän kirkon tulevassa rukoushetkessä.
– Menetin oman lapseni 10 kuukauden ikäisenä vauvana 19 vuotta sitten. Haluan tuoda tilaisuuteen tuleville tietynlaista lohtua ja ajatusta selviämisestä, elämän jatkumisesta. Kun suru on tuore, elämä on yhtä painajaista, mutta ajan mittaan suru muuttaa muotoaan. Vaikka suru ei kokonaan poistuisi, ihminen voi olla aikanaan myös ihan onnellinen, sanoo Hynninen.

Kuolleiden lasten muistopäivää vietetään vuosittain 23. syyskuuta. Muistopäivää on vietetty vuodesta 2010 alkaen. Muistopäivää vietetään kaikkien kuolleiden lasten muistoksi, oli kyseessä sitten aikuisena kuollut lapsi tai pieni, joka ei vielä ehtinyt syntyä.

Rukoushetki Rantakylän kirkossa ma 23.9. klo 18

• Musiikkia, rukousta, lohtua Raamatun sanoista, runo, puhe.
• Mukana pastori Hanna Pajarinen, kanttori Tiina Korhonen sekä lapsensa menettä-neiden sururyhmän vertaisohjaaja
Anu Hynninen.
• Tilaisuus on tarkoitettu ihmisille, jotka ovat menettäneet oman tai muulla tavalla läheisen lapsen, olipa tapahtumasta lyhyempi tai pidempi aika.

Virpi Hyvärinen