Ihmisen ymmärrys ei riitä selittämään Jumalaa, mutta voimme asettua yhdessä puhuteltaviksi.
Saarnaajan kirjassa sanotaan:
”Kun koetin perehtyä viisauteen ja tutkiskella sitä työtä, jota ihminen maan päällä yötä päivää tekee saamatta untakaan silmiinsä, niin havaitsin, ettei ihminen voi käsittää Jumalan tekoja, sitä, mitä auringon alla tapahtuu; vaikka ihminen kuinka ponnistelee yrittäessään ymmärtää, ei hän sitä ymmärrä. Ja vaikka viisaskin väittäisi ymmärtävänsä, ei hän kuitenkaan ymmärrä.” (Saarnaajan kirja 8:16–17)
Ihmisen luonteeseen kuuluu tarve ymmärtää ja hallita. Ihmiskunnan loppumaton päämäärä on lisätä omaa ymmärrystään ja keinojaan hallita elämää; omaa ja muiden.
Pienessä, yksittäisen ihmisen mittakaavassa hallinnan tarve näyttäytyy tarpeena olla oikeassa, tietää paremmin ja enemmän kuin muut. Pahimmillaan se on tarvetta määritellä toisia ihmisiä oman – joskus varsin mustavalkoisen – ajattelun kautta. Paavo Kettunen pohtii kirjassaan Kuka minä todella olen ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta muun muassa näin: ”… voisi ajatella, että Jumalan tahdon ehdottomasti tietävät ja sillä toisia hallitsevat ihmiset toimivat mustavalkoisessa mielentilassa” (s. 83).
Diakoniatyön arjessa kohtaan usein ihmisiä, jotka hyvinkin pienin sanoin ja arasti pohtivat oman elämänsä kipupisteiden merkitystä tai tuovat oman kokemuksensa epäoikeudenmukaisuudesta voimakkaasti esiin. Silloin merkityksellistä ei ole valmiit kaavat tai uljaat ja varmat sanat vaan kyky kuulla kysymysten taakse. Kiukkua ja turhautuneisuutta tarjoavat purkaukset tai hiljainen pohdinta voivat kätkeä sisälleen kaiken sen oleellisen, joka liittyy ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen: ihmisen tarpeeseen saada kokea rakkautta ja hyväksyntää kaikilla elämän osa-alueilla. Siihen ei ole valmista vastausta, on vain yhdessä esitetty kysymys ja loputon ihmettely. Ihmisen ymmärrys ei riitä selittämään Jumalaa, mutta voimme asettua yhdessä puhuteltaviksi.
Puhuteltavaksi asettuminen ei merkitse tuomarin kohtaamista pelolla vaan kaipuulla ja rakkaudella. On turvallista tuntea olevansa hyväksytty kokonaisena, elämää saa ihmetellä rauhassa. Ja jos omalla kuolinvuoteellani ihmettelyyn liittyisi myös kiitollisuus, sulkisin silmäni onnellisena.
Tässä elämässä täytyy olla jokin syvempi tarkoitus kuin vain mukavien tuoksujen perässä juokseminen.
Onko teidän koira päässyt joskus irti hihnasta? Isäni pihaan tuli irti oleva koira, kun tyttökoiramme oli heillä hoidossa. Isäni sai sen kiinni ja talutti sitä ympäri kylää etsimässä sen omistajaa. Omistaja löytyi, mutta hän ei ollut meidän kylästämme. Omistaja oli niin huolissaan koirasta, että hän ajeli ympäri omaa ja sitten naapurikyliä etsimässä koiraansa. Kyyneleet silmissä omistaja kiitteli isääni. Koira oli niin innoissaan nähdessään omistajansa, että sen häntä heilui kuin pieni propelli.
Meidän pienestä karvapallostamme on tullut niin tärkeä perheenjäsen, että itsekin olisin mennyt etsimään sitä, jos se olisi päässyt irti. Uskon, että niin kuin tämäkin eksynyt koira, meidänkin koiramme olisi ollut innoissaan huomatessaan, että tulen sitä vastaan. En kuitenkaan usko, että tämä eksynyt koira ymmärsi olevansa eksynyt, se vain seurasi omaa nenäänsä. Näin voi sanoa meistä ihmisistäkin. Voi olla, että me emme ymmärrä, että olemme eksyneet, me vain menemme eteenpäin ja elämme tätä elämää. Mutta uskon, että jokaiselle tulee aika, kun huomaamme että kaipaamme jotain isompaa, jotain millä on enemmän merkitystä tai tarkoitusta tähän elämään. Tässä elämässä täytyy olla jokin syvempi tarkoitus kuin vain mukavien tuoksujen perässä juokseminen.
Kun huomaamme, että Jeesus Kristus on se mitä etsimme, taivaassa juhlitaan ja se riemun huuto, joka siellä kuuluu, voi hyvinkin olla: ”Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.” Kristus etsii sinua, vaikka et ymmärrä, että olet eksynyt.
”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’ Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” Luukas 15:4–7.
Kristus kanssasi.
Veli-Matti Vepsäläinen
pastori
Vaara-Karjalan seurakunta
Voisinko tehdä jonkun toisen elämästä parempaa ja helpompaa?
Onko maailma hyvä ja turvallinen paikka elää vain, jos et tee virheitä? Millaista on hyvä elämä?
Mitkä asiat ovat tärkeitä hyvän elämän toteutumiselle? Entä, jos tulee rajoituksia, kuten vammautumista, yksinäisyyttä, varattomuutta tai sairautta, pätevätkö hyvän elämän ohjeet myös silloin? Mitä asioita elämässä voi valita? Miten elämä voi muuttua suunnitelmista ja unelmista huolimatta? Miksi myös ihmisen omat suunnitelmat voivat muuttua?
Tässä yhdet ohjeet hyvään ja turvalliseen elämään: Älä sairastu. Älä vanhene. Älä ole heikko. Älä menetä kotiasi. Älä jää yksin.
Niinpä; vaikeaa, mahdotontakin toteuttaa. Niin moni asia riippuu toisista ihmisistä. Niin moni asia on sellainen, johon en voi itse vaikuttaa.
Vai voinko? Usein mietin tätä. Oikeasti – olenko olemassa vain itseäni varten? Voisinko tehdä jonkun toisen elämästä parempaa ja helpompaa? Olenko itsekäs ja etsin vain omaa etuani?
Siksikö on niin paljon pahaa, väärää ja turvatonta? Siksikö juuri minua ja sinua tarvitaan – auttamaan toisiamme mahdollisimman hyvään elämään. Meillä on merkittävä tehtävä: olla hyvä lähimmäinen toiselle. Kun olet hyvä toisille, autat ja kannustat, tuet ja lohdutat, huomaat, että se on ihmisyyden tärkeimpiä ulottuvuuksia, ellei tärkein.
Olen toiminut jo aika kauan nuorten kanssa, nuorten maailmassa. Liian usein kuulen: ”ne nuoret” tai ”nuoret ovat sellaisia” – enkä kovin positiiviseen sävyyn.
Voidaanko nuoria kuitenkaan niputtaa yhdeksi joukoksi? Nuoret ovat aina olleet aikuisten mielestä huonoja, väärin toimivia, laiskureita ja niin edelleen. Kuka olisi nuoren puolella?
Tunnustan, että ainakin haluan olla. Miksi? Jos nuori juo, käyttää päihteitä, varastelee tai tappelee, onko se puolustamisen arvoista?
Jokainen nuori on aito ihminen. Jokainen ihminen pitää hyväksyä omana itsenään, myös nuori. On eri asia hyväksyä ihminen kuin hänen tekonsa, jotka eivät aina ole viisaasti tehtyjä.
Nämä viimeiset pari vuotta ovat olleet nuorille, toki monelle muullekin, rankkoja. Jatkuvaa pelossa ja ahdistuksessa elämistä, masennusta, tulevaisuuden toivon ja näköalan hukkaamista. Minun tehtäväni on kuulla nuorta, tehdä hänet näkyväksi, tukea elämän haasteissa ja auttaa löytämään vähän kadoksissa oleva polku onnelliseen ja hyvään elämään. Voisiko se olla jokaisen tehtävä? Sinunkin?
Nauti, elä ja auta. Se riittää tälle päivälle.
Matti Nevalainen erityisnuorisotyönohjaaja
Joensuun ev.lut. seurakuntayhtymä
matti.nevalainen@evl.fi
Olen ajatellut, että se lapsen silmien kirkkaus on puhdasta taivaan valoa. Lapsen silmistä paistaa vielä Jumalan puhtaan rakkauden, toivon ja ylösnousemuksen valo.
”Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien.
Tuotko, lapseni, nyt toivon maailmaan? ”
Näin lauletaan Taivas sylissäni -laulussa. Se laulu kertoo Mariasta, Jumalan Pojan äidistä.
Maria lienee meistä ihmisistä kaikkein onnekkain, vaikka hän joutuikin kantamaan kaikkein raskaimman taakan. Maria oli onnekas, koska hän sai kantaa itse Jumalaa sydämensä alla, hoitaa ja vaalia häntä rakkaudella. Hän sai Jumalan Pojan syliinsä, käsivarsiensa kannettavaksi. Hän sai katsoa Jumalaa silmästä silmään ja nähdä niissä taivaan kirkkauden.
Miten suuri rakkaus, mutta myös suuri pelko hänen sydämessään onkaan vallinnut sen tehtävän edessä, jonka enkeli oli hänelle ilmoittanut! Hän oli Jumalan erityisellä tavalla rakastama, kunniatehtävään valittu ja silti niin pieni ja tavallinen ihminen. Siinä tallissa, kaiken ihmeellisen edessä, hän kasvoi äidiksi.
Hän tiesi, että hänen vastuullaan on tuosta pienestä ihmeestä huolehtiminen.
Siinä hetkessä, pienen poikansa silmien edessä, rakkaus kasvoi pelkoa suuremmaksi.
Silmistä heijastui Jumalan valtakunnan valo. Jumala oli luvannut olla hänen kanssaan.
Onko sinulla ollut koskaan mahdollisuutta katsoa aivan pientä lasta silmiin? Se valo, joka pienistä silmistä loistaa, on jotakin aivan ainutlaatuista. Se on kuin kevyt aavistus tuonpuoleisesta, erityistä kirkkautta, jonka tämän maailman tuulet ennen pitkää kuitenkin himmentävät.
Olen ajatellut, että se lapsen silmien kirkkaus on puhdasta taivaan valoa. Lapsen silmistä paistaa vielä Jumalan puhtaan rakkauden, toivon ja ylösnousemuksen valo. Jokainen lapsi on Jumalan ihme, rakkauden lahja, joka tulee tähän maailmaan konkreettisessa muodossa.
Vaikka sitä on kuinka tutkittu, ei elämän lahjaa voi tiedekään täysin selittää. Elämä syttyy äidin kohdussa, katseilta piilossa, salaisuutena maailmalle. Se on selittämätön ja silti niin luonnollinen osa luomakunnan kiertoa. Sen hetken salaisuuden ymmärtää vain Jumala.
Meidän koko elämämme on Jumalan lahjaa. Me saamme vielä hiljentyä hetkeksi pienen Jeesus-lapsen seimen äärellä ja kiittää siitä valosta ja toivosta, jonka hän elämiimme ja tähän maailmaan on syntymässään tuonut.
Olkoon se toivo lohtunamme ja voimanamme myös alkavana vuonna. Siunattua vuotta 2022 jokaiselle.
Sanna-Marika Hallayö vs. kappalainen
Kontiolahden seurakunta
Lapsen vammautuminen kolarissa on saanut Kirsi Leskelän näkemään jokaisen arkisen päivän arvon. Elämä kun voi muuttua tai päättyä milloin vain.
Lapsen vammautuminen kolarissa on saanut Kirsi Leskelän näkemään jokaisen arkisen päivän arvon. Elämä kun voi muuttua tai päättyä milloin vain.
Kirsi Leskelän mukaan Marika-tytär kommunikoi silmillään ja vastaa kysymyksiin silmänräpäyksillä. – Kyllä Marika mielestäni ymmärtää hyvinkin paljon, vaikka ei pysty sanoilla kommentoimaan. Silmät ovat sielun peili. Niistä näkyy ilo, suru, pelko ja kaikki. Kuva: Virpi Hyvärinen
Siitä on nyt 18 vuotta ja 25 päivää, kun ylämyllyläisen Kirsi Leskelän elämä muuttui peruuttamattomasti.
Kirsi oli ollut miehensä ja 2-vuotiaan tyttärensä Marikan kanssa Lieksassa siskoaan tapaamassa, kun heti kotimatkan alussa, Rauhalan koulun ohi päästyä, vastaantuleva auto olikin yhtäkkiä Kirsin perheen auton kaistalla. Törmäys oli väistämätön.
Auto alkoi savuta. Tuli hirveä hätä, että nyt se syttyy tuleen. Kirsi katsoi takapenkille. Näytti siltä, että Marika nukkuu.
– Menin nostamaan häntä autosta. Sanoin hänelle, että heräähän. Sitten huomasin, että kypärämyssy alkoi mennä vereen.
Sairaalasta kotiin puhe- ja liikuntakyvytön tyttö
Onnellinen viulun omistaja päivää ennen onnettomuutta. Kuvassa Marika on iältään 2 v 5 kk. Kuva: Kirsi Leskelä.
Siitä alkoi Kirsin odottamaton ja yhä jatkuva matka vammautuneen lapsen äidiksi ja omaishoitajaksi. Kolaripaikalta Marika vietiin Ilmari-helikopterilla Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan, jossa hänet leikattiin ja siirrettiin teholle.
– Olimme siellä kuukauden ja sitten vielä puolitoista kuukautta sairaalassa Joensuussa. Lopulta saimme mukaan puhe- ja liikuntakyvyttömän tytön entisen vilkkaan papupatatytön sijaan.
Alusta asti Kirsille ja hänen puolisolleen oli selvää, että he haluavat hoitaa tyttärensä kotona. Kotiin pääsy ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä vaikeasti vammautuneelle lapselle suositeltiin laitoshoitoa.
– Ensimmäisessä palaverissa, jossa kotiutumishaaveesta puhuttiin, oli varmaan kymmenen ihmistä mukana. Onneksi osastonlääkärin kanta oli se, että siitä lähdetään, mikä on perheen toive, ja tuetaan siinä. Hänen kantansa painoi, ja niin pääsimme kotiin koeajalle.
Leikkauksia, uusia sairauksia ja yllättäen syntyvä katsekontakti
Ei uusi arki kotona helppoa ollut. Perushoitajan koulutuksen saanut Kirsi ei ollut aiemmin hoitanut epileptikkoa. Marikan hoito tarvitsi jatkuvaa läsnäoloa ja valvontaa, mutta ulkopuolinen hoitaja kävi alkuun vain kuusi tuntia viikossa. Niin, että Kirsi pääsi kauppaan.
Kun toisella kymmenellä olevien isosisarusten lisäksi Marikalle syntyi vuoden kuluttua vielä pikkuveli, alkoivat Kirsiltä kädet loppua. Silloin Marikalle saatiin kotiin lisää hoitoapua.
– Marikan hoidettavuus on vuosi vuodelta lisääntynyt. Hänelle tehtiin uusia leikkauksia pään alueelle jo ensimmäisen vuoden aikana, ja kasvamisen vuodet ovat tuoneet uusia sairauksia. Tuli skolioosileikkaus, mikä johti trakeostomiaan. Tuli haimatulehdus, mikä johti munuaistoimenpiteeseen. Kyllä tässä melkoisen sairaanhoitajan oppimäärän on suorittanut ihan kantapään kautta.
Vaikka vuosiin liittyi paljon haasteita ja sairauksia, valoakin niissä oli. Yksi tärkeä hetki tuli puolentoista vuoden päästä kolarista.
– Marika oli aluksi lähes sokea, silmät katsoivat tyhjyyteen eikä niihin saanut kontaktia. Sitten kerran, kun katselin telkkaria ja Marika istui sylissäni, jäin katsomaan hänen silmiään. Tuntui, että nyt sieltä katsoo joku. Hymyilin, ja hän hymyili takaisin. Siinä tuli itku. Joku lukko Marikassa oli auennut.
Hakemusten tehtailua ja viranomaisyhteyksiä
Jos ihmisen fysiologia ja anatomia tulivat Kirsille vuosien mittaan tutuiksi tyttären sairauksia seuratessa, eräänlaista korkeakoulua on käyty myös erilaisten tukien ja korvausten hakemisessa. Papereita on laitettu vetämään niin vakuutusyhtiöön, maistraattiin, sosiaalitoimen vammaispalveluihin kuin Kelaankin.
Aina tuen saaminen ei ole ollut helppoa, olipa kyse hoidon saamisesta kotiin Marikalle tai omaishoidon tuen ja vapaiden myöntämisestä Kirsille.
– Olen pyrkinyt aktiivisesti löytämään vertaistukea niin Aivovammaliitosta kuin tapaturmaisesti vammautuneiden lasten Tatu ry:stä. Toimin itsekin Tatun hallituksessa ja vertaistukiäitinä.
Omaishoitajaksi voi päätyä myös nuorena
Myös omaishoitajien verkosto on tullut Kirsille viime vuosina tärkeäksi. Hän toimii aktiivisesti Joensuun seudun omaishoitajissa ja on käynyt vertaisohjaajakoulutuksen.
– Lähdin mukaan alun perin siksi, että monesti omaishoitajat mielletään puolisoitaan hoitaviksi ikäihmisiksi. Mutta ei omaishoitajuus ole vain ikäihmisten juttu. Se voi koskettaa ketä vain, ja hoidettava voi olla puolison sijaan lapsi, vanhempi tai muu läheinen.
Kirsin mukaan monella omaishoitajalla on huoli omasta tai läheisten jaksamisesta. Hän toivoo, että viranomaiset ymmärtäisivät sitä puolta, että sekä omaishoitajat että hoidettavat vanhenevat ja apuja tarvitaan.
– Kun apua menee pyytämään, vastaukseksi tarjotaan helposti laitospaikkaa, vaikka omaishoitaja ei itse sitä haluaisi. Vaikka apua saisi kotiin paljonkin, se on silti yhteiskunnalle halvempaa kuin laitoshoito.
Marikan kohdalla yhteiskunnalta saatava tuki on sinnikkään paperityön tuloksena tällä hetkellä parempi kuin koskaan. Parikymppiseksi nuoreksi naiseksi varttunut Marika saa Kelalta eläkettä ja vakuutusyhtiön korvaamana kuntoutuksena fysioterapiaa kolme kertaa viikossa. Erityisen mieluinen musiikkiterapia on koronan vuoksi tauolla.
– Puolentoista vuoden ajan Marikalla on ollut myös säännöllinen yöhoito, mikä helpottaa elämäämme kovasti. Vaikka Marikalla on nyt hoitaja 48 tuntia viikossa, jää minulle silti 16 tuntia joka päivä ja lisäksi kokonainen vuorokausi. Ei se ihan kevyttä ole.
Vaikeinta on suru siitä, mitä lapsi elämässään menettää
Kun Kirsi katsoo nyt menneitä vuosia taaksepäin, vaikeinta niissä eivät ole olleet paperityöt saatikka sairaan lapsen hoitaminen. Vaikeinta on ollut suru siitä, mitä lapsi vammautumisen myötä elämässään menettää.
– Yllätin itseni jo ensimmäisinä päivinä teholla suremasta sitä, että Marika ei ikinä saa kokea tiettyjä elämänvaiheita: uusiin ystäviin tutustumista, puolison löytämistä, perheen perustamista.
– Tällaisten miettiminen tuntui aluksi hölmöltä, mutta kun olen jutellut vertaisten kanssa, olen ymmärtänyt, että tällaisia vammautuneen lapsen äiti murehtii.
Myös ihmisten tapa suhtautua vammaiseen tyttäreen on toisinaan satuttanut syvästi.
– Joku lääkäri sanoi kerran, että Marikahan on vain häkkilintu, oman kehonsa vanki. Muistan, miten seisoin sen jälkeen sairaalan käytävässä ja soitin miehelle ja tyttärelle, että tulkaa, minulla leviää pää. Monta kertaa on ollut mielessä, että miten joku voi sanoa niin.
Marika on huumorintajuinen tyttö. – Kotona on koira ja neljä kissaa, joiden touhujen seurailu on Marikalle mieluisaa. Ja kun telkkarissa on joku hauska juttu, niin ihan oikeassa kohdassa hän huvittuu, sanoo Kirsi Leskelä. Kuva: Kirsi Leskelä.
”Ihmeellisen taistelijatyttären olen saanut”
Iloa puolestaan on tuonut Marikan positiivinen luonne.
– En tiedä, mistä hän sen ilon kerää, mutta joskus kun itsestä tuntuu, että miten tästä selvitään, niin Marika silmillään viestii: kuule äiti, ei mitään hätää, kyllä tästä mennään.
Sitä Kirsi on miettinyt, että elämänhaluko se tytössä on niin vahva, että tässä yhä ollaan, vaikka menettämisen pelko on usein ollut todellinen ja vahvasti läsnä.
– Monta kertaa Marika on ollut sairaalassa kriittisessä tilassa ja meille on sanottu, ettei lääketiede enää voi tilanteelle mitään. Siinä tullaan siihen, että kuka sitten voi. Kuka on voinut?
Kirsi on liimannut Marikan huoneen seinälle tarran, jossa lukee monelle tuttu Raamatun säe: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.
– Ehkä sitä on aina pyydetty, etsitty, kolkutettu. Ihmeellisen taistelijatyttären olen saanut. Nöyräksi tällainen ihmisen tekee. Sitä ymmärtää, että elämä ei ole itsestään selvää. Marikan kohdalla kun jokainen päivä on ollut lahja.
Onko maailma hyvä ja turvallinen paikka elää vain, jos et tee virheitä? Millaista on hyvä elämä?
Kirkkotie 