Keskustelun arvokkain hetki alkaa usein siitä, kun ihmisen varmuus alkaa rakoilla. Katse lähtee hakemaan kiintopistettä kauempaa – tai pikemminkin sisempää – puheen rytmi hidastuu, lauseet muuttuvat haparoiviksi. Silloin tietää, että nyt mennään maastoon, jossa ollaan jollakin tavalla paljailla.
Toisinaan tällaiset hetket liittyvät uskontoon. Viimeksi sellainen hetki tuli vastaan tätä lehteä tehdessä, kun kävin haastattelemassa maanviljelijä Mari Kalliomäkeä. Keskustelun lopussa Kalliomäki totesi luonnon kanssa elämisen opettavan maanviljelijöille nöyryyttä. Ja siinä kohtaa se tuli – hiljentyvä, haparoiva hetki ennen sanojen löytymistä: ”Kyllä näissä hommissa varjeluksesta puhutaan. Uskon mystiikka kasvaa, kun vanhenee. Tulee mieleen, että hyvänen aika: ehkä kaikki ei olekaan pelkkää kemiaa.”
On näitä hetkiä ollut ennenkin. Muistan ikäni sen ilmeen tuttavani kasvoilla, kun hän rappukäytävässä empien, vähän pöllämystyneenä katsoi minuun ja sanoi: ”Olen miettinyt, pitäisikö nuo lapset sittenkin varalta kastaa”. Tai se, kun jo elämää nähnyt, pitkään uusperheen arkea pyörittänyt nainen päätyi äkkiä perustelemaan, miksi sitä tässä vaiheessa on päätetty vihille lähteä: ”Me halutaan se siunaus. Ettei olisi vain omassa varassa tämä homma”.
Tuollaiset hetket ovat minulle vaikuttavia Pyhän reunalla käyntejä. Nuo ihmiset, jotka tuskin pitävät itseänsä eturivin uskovaisina, avaavat yllättäen maiseman Korkeamman tajuun.
En muista, mitä mahdoin hoksata kastepohdintaan vastata. Ehkä, että sehän on hyvä idea. Jos en huomannut sanoa, niin sanottakoon se nyt: Varalta kastaminen on aivan erinomainen ajatus. Siinä ei häviä mitään, mutta saattaa saada paljon.
14.8.2019
Virpi Hyvärinen
tiedottaja
Joensuun seurakuntayhtymä
virpi.hyvarinen@evl.fi
Kirkkotie 