Epäilevän Tuomaan mukaan nimetty tuomasmessu on avarahenkinen luterilainen jumalanpalvelus, jossa yhdistyvät arkielämän kysymykset, rukous, vanhan kirkon traditio ja mukaansatempaava musiikki.
Maaliskuun 7. päivä 2020 tulee kuluneeksi tasan 30 vuotta siitä, kun Joensuussa vietettiin ensimmäistä kertaa tuomasmessua. Kahta vuotta aiemmin Helsingissä syntynsä saanut, suureen suosioon noussut uudenlainen jumalanpalvelus rantautui Joensuuhun paikallisten seurakuntien työntekijöiden aloitteesta.
Ensimmäisessä Joensuun tuomasmessussa saarnasi yksi Helsingin tuomasmessun pe-rustajista, pastori Olli Valtonen. Täkäläisen Tuomasmessun 30-vuotisen historian ympyrä sulkeutuu sunnuntaina 15.3.2020 Rantakylän kirkossa, kun sama mies, sosiaalineuvos Olli Valtonen, saarnaa juhlamessussa.
Vetävä ja koskettava musiikki luo messulle omaleimaisen ilmeen
Mutta mikä tämä pyöreitä vuosiaan viettävä tuomasmessu oikeastaan on? Kyseessä on luterilainen, ilta-aikaan vietettävä ehtoollisjumalanpalvelus, joka on saanut nimensä Raamatun ”Epäilevästä Tuomaasta”. Nimellä halutaan tuoda esiin tilaisuuden helppoa lähestyttävyyttä kaikenlaisille ihmisille. Tavallisesta sunnuntaiaamun jumalanpalveluksesta tuomasmessu poikkeaa paitsi ajankohdaltaan, myös toteuttamistavoiltaan ja tunnelmaltaan.
Yksi omaleimainen tekijä tuomasmessussa on vetävä hengellinen musiikki, joka koostuu muun muassa tuomaslauluista ja moderneista virsisovituksista. Joensuussa, Rantakylän kirkolla kerran kuukaudessa vietettävien tuomasmessujen musiikista vastaa kanttori Janne Piipponen yhdessä nuorista aikuisista koostuvan Arepa-kuoron ja orkesterin kanssa.
– Eräs tuomasmessun löytänyt nuori aikuinen sanoi, että hän on kaivannut ”tavallisiin” kirkon messuihin enemmän iloa, ja nyt hän on löytänyt tämän ilon näistä messuista, kertoo tuomasmessuja Joensuuhun tuomassa ollut rovasti Aune-Inkeri Keijonen.
Rukousalttareilla tuohuksia, rukouskiviä, esirukoilijoita ja lappuja joille kirjoittaa oma rukous
”Perusjumalanpalveluksesta” tuomasmessu poikkeaa myös siltä osin, että messun rukousjakso on tavallista monipuolisemmin toteutettu. Se tarjoaa kirkkoon tulijalle monia osallistumisen mahdollisuuksia. Toisaalta messussa voi myös vain istua penkissä ja laulaa – tai vain olla läsnä.
Aune-Inkeri Keijoselle tuomasmessu onkin ennen kaikkea rukousmessu, jossa pyhä ja arki koskettavat konkreettisesti toisiaan.
– Myös liike on rukousta. Tuomasmessussa voi lähteä liikkeelle rukousjakson aikana sytyttämään rukouskynttilöitä, kirjoittamaan lapulle rukouspyyntöjä ja tulla öljyllä voideltavaksi rukousalttarille. Myös lyhyeen sielunhoidolliseen keskusteluun, henkilökohtaiseen synninpäästöön ja siunaukseen on aina mahdollisuus, hän kertoo.
– Uutena mahdollisuutena messuun ovat tulleet rukouskivet. Yhdellä rukousalttarilla on vesimalja, johon voi pudottaa erivärisiä kiviä sen mukaan, millaisen asian haluaisi tuoda yhteisessä rukouksessa kannetuksi Jumalan eteen, kertoo Keijonen.
Rantakylän tuomasmessuista tällä hetkellä vastaava rovasti Anna Holopainen nostaa näiden messujen erityispiirteenä esiin myös sen, että messu syntyy poikkeuksellisen vahvasti vapaaehtoisten seurakuntalaisten voimin.
– Meillä sitä tekee noin 20 henkilön joukko vapaaehtoisia seurakuntalaisia. Kuka tahansa voi tulla vapaaehtoistetäviin. Tehtäviä on monenlaisia alkaen kirjojen jakamisesta ja iltateen keittämisestä öljyllä voitelemiseen ja ehtoollisen jakamiseen. Jokaiseen tehtävään annetaan tukea ja ohjausta tarpeen mukaan. Tehtävään ei tarvitse sitoutua, vaan siinä voi palvella vaikka vain yhden messun ajan, rohkaisee Holopainen.
Rantakylän tuomasmessuun kuuluvat joka kerta myös seurakunnan järjestämä lastenkaitsenta sekä kaikille yhteinen iltatee messun jälkeen seurakuntasalissa.
Juhlakevään messut Rantakylän kirkossa
• Juhlamessu su 15.3. klo 18, saarnaa sosiaalineuvos Olli Valtonen.
• Juhlakevään muut tuomasmessut: Pääsiäisyön tuomasmessu la 11.4. klo 22 (saarna Anna Holopainen), tuomasmessu su 3.5. klo 18.
Pielisensuun seurakunta osallistuu tänä vuonna Suomen ev.lut. kirkon Ekopaastoon järjestämällä perhekerhoihin ja Hukanhaudan seurakuntatalolle vaatteidenvaihtotorin. Ekopaastoa vietetään kirkossa vuosittain tuhkakeskiviikosta pääsiäiseen, eli tänä vuonna 26.2.–11.4.2020. Tämän vuoden teemana on vaatteiden vastuullisuus ja toivon näköalat.
Ekopaaston tämän vuoden teemasta innostuttiin Pielisensuun seurakunnassa niin, että Hukanhaudan seurakuntatalolle järjestetään pidempiaikainen vaatteidenvaihtotori ja Pielisensuun kirkon sekä Pikku-Ketun perhekerhoihin kertaluontoiset vaatteidenvaihtotapahtumat.
Vaatteidenvaihtotori käynnistyy viikolla 12
Hukanhaudan vaatteidenvaihtotori käynnistyy keskiviikkona 18.3., ja on auki pääsiäiseen saakka ma-to klo 9-11. Pielisensuun kirkon perhekerhossa tempaus toteutetaan tiistaina 17.3. klo 9.30-11 ja Karsikossa sijaitsevan Pikku-Ketun kerhohuoneella torstaina 19.3. klo 9.30-11. Pikku-Ketun kerhohuone sijaitsee osoitteessa Kettuvaarantie 25.
– Kirkon ja Pikku-Ketun perhekerhoissa ei ole tilaa säilytellä vaatteita, joten niissä Ekopaastoa toteutetaan kertaluonteisesti, kertoo varhaiskasvatuksen ohjaaja Riitta Mälkönen.
Mälkönen innostui vaatteidenvaihtotorin järjestämisestä kuultuaan tämän vuoden Ekopaaston teemasta muilta kirkon työntekijöiltä.
– Lisää vettä myllyyn toi se, että kuulin perheiden kyselleen mahdollisuutta lahjoittaa vaatteita eteenpäin. Lastenohjaajat innostuivat ajatuksesta myös, kertoo Mälkönen.
Lihansyönnistä paastoaminen vuosisatoja vanha ekoteko
Valtakunnallista Ekopaasto-kampanjaa on toteutettu vuodesta 2012. Kampanjassa innostetaan suomalaisia liittymään pääsiäispaastoon tavalla, joka osaltaan auttaa myös hillitsemään ilmastonmuutosta.
Suurimmat hiilipäästöt tulevat yksittäisillä ihmisillä ruuasta, liikkumisesta ja asumisesta. Vanha kristillinen tapa luopua paastonajaksi lihan syönnistä on siis vuosisatoja vanha ekoteko. Samoin vaikuttaa elämän tahdin hidastaminen. Ekopaastoajat voivat etsiä itselleen hyvän tavan liittyä paastoon.
Järkyttävää. Vihapuhetta. Tuntuu pahalta. Eihän Jeesus oikeasti sanoisi kenellekään noin, eihän. Jeesus kuitenkin sanoi niin Pietarille, kirjoittaa Antti Kyytösnen Sana-kirjoituksessaan.
Järkyttävää. Vihapuhetta. Tuntuu pahalta. Eihän Jeesus oikeasti sanoisi kenellekään noin, eihän.
Jeesus kuitenkin sanoi niin Pietarille, joka oli tavallaan opetuslapsijoukon johtaja. Häntä voisi myös kutsua Jeesuksen kaveriksi. Mitä Pietari sitten teki, että Jeesus reagoi kivahduksella?
Jeesus oli puhunut siitä, että hän tulisi kärsimään ja kuolemaan. Se ei kuitenkaan sopinut Pietarin ajatuksiin, vaikka Jeesus sanoikin nousevansa kuolleista. Eihän nyt messiaan sopinut kuolla. Se olisi yhtä kuin tappio. Pietari ei halunnut Jeesukselle kärsimystä ja kuolemaa, koska hän välitti Jeesuksesta. Eikä Pietari halunnut sitä itsensä takia. Jeesuksen tappio olisi samalla Pietarin tappio.
Vaikuttaisi siltä, että Pietari osui arkaan paikkaan. Jeesus joutui kiusaukseen jättää tehtävänsä kesken. Kuinka paljon helpompaa olisi ollut sivuuttaa kärsimys ja kuolema? Lisäksi koettelemus tuli aivan lähipiiristä, sellaiselta ihmiseltä, joka tukee ja haluaa parasta. Ja varmasti Pietari ajatteli Jeesuksen parasta. Jeesuksen piti torjua napakasti tämä houkuttava kiusaus. Sen takia hän kivahti Pietarille.
Ehkä meidänkin elämässämme tulee vastaan tilanteita, joissa tiedämme, että jotain vain tulisi tehdä. Ehkä se voi liittyä alkavaan paastoon: ruutuajan vähentämiseen, herkuista kieltäytymiseen tai vaikka hiilijalanjäljen pienentämiseen. Tavoite voi tuntua vaikealta ja epämiellyttävältäkin. Kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä tavoitetta. Läheisiltä ihmisiltä voi tulla hyvää tarkoittavaa kannustusta, mutta se ei auta oikeaan suuntaan.
Meillä ihmisillä sattuu lipsahduksia ja lapsuksia silloin tällöin, oli tavoitteemme kuinka hyvät tahansa ja saimmepa kuinka paljon kannustusta tahansa. Ei maailma siihen kaadu. Mutta jos Jeesus olisi langennut kiusaukseen, niin maailma olisi kaatunut siihen. Tiukka vastaus varmasti tuntui Pietarista pahalta. Pelissä oli kuitenkin meidän ihmisten kohtalo, myös Pietarin.
Jeesuksen vastaus voi järkyttää meitä tänäänkin. Se, että Jeesus hoiti tehtävänsä, on kuitenkin meille siunaus. Järkytys voi vaihtua ymmärrykseen. Kokemus vihapuheesta voi muuttua Jumalan armon tutkimiseksi. Paha olo voi muuttua rauhaksi Jeesuksen pelastustyön tähden.
Rovasti Petri Karttunen ja seurakunta-neuvos Heimo Karhapää istuivat 10 vuotta vierustovereina kirkolliskokouksessa. Oli isojakin asioita, joista he äänestivät eri tavalla. Silti parivaljakkoa voi hyvällä syyllä luonnehtia ystävyksiksi.
VAIKUTTAMINEN. Rovasti Petri Karttunen ja seurakuntaneuvos Heimo Karhapää istuivat 10 vuotta vierustovereina kirkolliskokouksessa. Oli isojakin asioita, joista he äänestivät eri tavalla. Silti parivaljakkoa voi hyvällä syyllä luonnehtia ystävyksiksi.
Petri Karttunen (vas.) ja Heimo Karhapää olivat kirkolliskokouksessa samaa mieltä useimmista asioista. Erityisen merkittävää ja kiinnostavaa oli työ uuden raamatunkäännöksen ja virsikirjan parissa. ”Yhteinen projektimme oli kirkon hallinnon keventäminen. Siinä emme tainneet onnistua”, naurahtaa Karttunen. Kuva: Virpi Hyvärinen
Kun Joensuun kaupungilla talonrakennuspuolen insinöörinä toiminut Heimo Karhapää oli istunut kuusi vuotta maallikkoedustajana kirkolliskokouksessa, hän sai uudeksi vierustoverikseen Kajaanin seurakunnan kappalaisen Petri Karttusen. Elettiin vuotta 1984.
Viereisille istumapaikoille samaa hiippakuntaa edustaneet Karhapää ja Karttunen päätyivät aakkosjärjestyksen perusteella. Parivaljakolla riitti keskusteltavaa käsillä olevista asioista niin, että usealla kaudella he päätyivät myös huonetovereiksi.
Näin siitä huolimatta, että konservatiivisena pidetyn Suomen Kansanlähetyksen puheenjohtajana toiminut Karhapää ja liberaaliksi luonnehditun herännäisyyden läheiseksi kokenut Karttunen olivat useista asioista eri mieltä.
Myöhemmin parivaljakko teki pitkään yhteistyötä myös Joensuussa seurakunnan ja seurakuntayhtymän asioiden hoitamisessa. Karttunen toimi Joensuussa kirkkoherrana v. 1991-2015 ja Karhapää vuosikymmenten ajan johtavana luottamushenkilönä, mm. yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajana.
Tänäkin päivänä Pohjois-Karjalan Kansalähetyksen puheenjohtajana ja seurapuhujana toimiva Karhapää kertoo tulleensa uskoon v. 1965 ylioppilaskokouksessa Lahdessa, minkä jälkeen hengelliset asiat tulivat erityisen rakkaiksi kristillisen kotikasvatuksen saaneelle nuorukaiselle. Oma paikka löytyi varsin pian v. 1967 perustetusta Kansanlähetyksestä.
Niin sanotun viidennen herätysliikkeen syliin syntynyt yhdistys sai Karhapään mukaan alkunsa osin reaktiona ajan yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Elettiin jännitteistä murrosaikaa: ylioppilaat valtasivat Vanhan ylioppilastalon, Hannu Salama kävi Jumalanpilkka-oikeudenkäyntiä ja liberaaliteologia nosti päätään raamatuntutkimuksen parissa. Perinteiset arvot kuten kirkko, isänmaa ja asepalvelus tulivat kyseenalaistetuksi.
– Keskeistä ja minulle itselleni erityisen läheistä Kansanlähetyksessä oli kuitenkin nimenomaan lähetyksen ajatus, sanoo Karhapää.
Karttunen on puolestaan herännäisyyden eli körttien Joensuun paikallisyhdistyksen ja v. 2021 Joensuun Herättäjäjuhlien juhlatoimikunnan jäsen.
– Jos jonkun herätysliikkeen voin kodikseni sanoa, niin herännäisyyden. Meidän muita herätysliikkeitä yhdistää vahvasti pietistinen perinne, jolle on ominaista uskovien yhteisön ihanne. Sitä pidetään yllä seurakuntakurin avulla sekä sitoutumalla yhteisöön ja sen ihanteisiin, sanoo Karttunen.
– Herännäisyydessäkin on ollut tätä piirrettä, mutta se on jäänyt taka-alalle. Siinä korostuu enemmänkin armahtava suhde toisiin ihmisiin. Uskoa ei mitata elämäntavalla ja onnistumisilla, vaan sillä, mitä Kristus ja hänen armonsa merkitsevät meille ja miten se heijastuu tapaan, jolla kohtaamme toisemme, hän jatkaa.
”Jako konservatiiveihin ja liberaaleihin on täynnä myyttejä”
Mutta kokeeko Karhapää olevansa konservatiivi, entäpä Karttunen liberaali?
– Varmaan minulle on monenlaistakin leimaa pantu niskaan. Jos se on positiivinen, niin kyllä niinkin voi sanoa. Omasta mielestäni olen aina ollut yhteistyön rakentaja, sanoo Karhapää.
– Olen ajatellut hengellistä työtä kirkon tehtävästä käsin, joka kirkon tunnustuksen mukaan on sanan ja sakramenttien jakaminen, kristillisen sanoman levittäminen ja lähimmäisenrakkauden toteuttaminen, hän jatkaa.
Karttunen suhtautuu varauksella koko konservatiivi-liberaali-jaotteluun. Hän toteaa jaottelun tulleen Suomeen alun perin Yhdysvalloista. Jaottelu on Karttusen mukaan täynnä myyttejä, jotka harvoin ovat totta edes syntysijoillaan, saati sitten täkäläisessä todellisuudessa.
– Toiselta taholta on ajateltu, että konservatiivit ovat sellaisia, että he eivät ota tosiasioita huomioon, heille tiede on uhka, he eivät osaa asettua toisen ihmisen asemaan, vaan pitävät jäykästi kiinni vanhoista periaatteista. Tämä on karikatyyri, joka harvan osalta pitää paikkaansa. Joku äärimmäinen tyyppi saattaa tietysti löytyä, sanoo Karttunen.
– Konservatiivisella taholla taas ajatellaan, että liberaaleille usko ja Raamattu eivät ole tärkeitä, vaan siellä seurataan maailmaa ja halutaan olla sille mieliksi. Sekin on karikatyyri. Moni kristitty katsoo rakkauden vaativan asioiden tarkastelua jatkuvasti täydentyvän tiedon valossa, sen miettimistä, olisiko tarpeen tarkistaa joitakin ratkaisumalleja. He tekevät nämä arviointinsa uskostaan käsin, uskollisena Raamatulle ja raamattunäkemykselleen.
Karttuselle tärkeätä on olla avoimessa keskusteluyhteydessä ihmisten kanssa – olipa asioista samaa mieltä tai ei.
– Jos olemme esimerkiksi Heimon kanssa äänestäneet kirkolliskokouksessa joistakin asioista eri tavalla, niin useimmista on äänestetty samoin. Ei meidän keskustelu ollut eri mieltä ollessakaan sellaista, että olisimme yrittäneet kammeta toisiamme kannasta toiseen. Halusimme tietää toisen argumentit ja perusteet, sanoo Karttunen.
Pappisviran avaaminen naisille ja Porvoon julistus jakoivat mielipiteet
Mitkä sitten olivat asioita, joista Karhapää ja Karttunen äänestivät kirkon ylintä valtaa käyttävässä, ”kirkon eduskunnak-sikin” luonnehditussa kirkolliskokouksessa eri tavalla?
Ainakin kysymys pappisviran avaamisesta naisille (v. 1984, 1986) sekä ns. Porvoon julistus, jossa oli kyse muun muassa pappeuden ja ehtoollisyhteyden hyväksymisestä anglikaanisen kirkon ja pohjoismaisten luterilaisten kirkkojen välillä. Karttunen äänesti molemmissa asioissa puolesta, Karhapää vastaan.
– Porvoon kysymys oli niin monimutkainen, että katsoin teologeilla olevan siitä parempi tietämys, ja menin siinä Kansanlähetyksen kannan mukaan. Virkakysymyksestä ajattelin puolestaan tuolloin, että papin virka on miehelle annettu tehtävä, mutta siinä kysymyksessä käsitykseni on muuttunut. Ratkaisu on aikanaan tehty, mennään nyt sen mukaan. Tärkeintä on löytää armahtava Jumala, sanoo Karhapää.
– Minua vakuutti virkakysymyksessä Lutherin opetus pappeudesta, jonka mukaan meidät kaikki on kutsuttu Kristuksen lähettiläiksi. En näe raamatullisia perusteita sille, että pappisvirka kuuluisi vain miehelle, toteaa Karttunen.
Keskustelu samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kestää, koska avioliittokannan muuttamiseen vaaditaan määräenemmistöpäätös
Viime vuosien kuuma peruna kirkolliskokouksessa on ollut kysymys siitä, tulisiko Suomen ev.lut. kirkon sallia samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen avioliittoon. Tästä asiasta Karhapää ja Karttunen eivät ole olleet äänestämässä. Jos nyt pitäisi äänestää, Karttunen äänestäisi puolesta, Karhapää vastaan.
– Se on vaikea kysymys. Emerituspiispa Eero Huovinenhan oli aikanaan sitä mieltä, että kirkon tulisi luopua vihkioikeudesta, jos tasa-arvoinen avioliittolaki tulee, pohdiskelee Karhapää.
Karttunen kritisoi julkisuudessa usein esillä olevaa mielikuvaa kirkon hitaudesta ja konservatiivisuudesta. Hän huomauttaa, että kirkolliskokouksessa tiettyihin päätöksiin tarvitaan 3/4 määräenemmistö, kun eduskunnassa päätöksentekoon riittää yksinkertainen enemmistö.
– Siksi on luonnollista, että kirkossa joudutaan keskustelemaan asioista pidempään, ennen kuin riittävä enemmistö syntyy. Siinä on hyvätkin puolensa – asiat tulevat käsiteltyä pohjamutia myöten.
– Toisaalta hitaus turhauttaa ihmisiä, joita asia henkilökohtaisesti koskettaa. Ja on harmillista, että kaikki paukut menevät vuosien ajan tähän keskusteluun, kun voitaisiin esimerkiksi miettiä sitä, miten tukea ihmisiä pitämään huolta avioliitoistaan, sanoo Karttunen.
Kaksikko kiittää toisiaan kuuntelusta ja asiantuntemuksesta
Jos kirkolliskokouksessa tuli toisinaan esiin asioita, joista Karhapää ja Karttunen olivat eri mieltä, paikallistasolla vastaavia tilanteita ei juuri eteen tullut. Vuosikymmenten yhteisen työnsaran jälkeen Karhapäällä ja Karttusella on muotoutunut toisistaan vankka näkemys henkilönä ja kirkollisena vaikuttajana. Miten he toisiaan luonnehtivat?
– Heimon tärkeä ominaisuus on se, mitä meillä kaikilla ei ole: Heimo on hyvä kuuntelija. Hän ei epäile keskustelukumppanin vakaumusta niissäkään tilanteissa, joissa asioista ollaan eri mieltä, sanoo Karttunen.
– Petri on ollut Joensuun seurakunnassa sellainen esimies, joka on antanut tilaa erilaisille näkemyksille. Teologinen asiantuntemus ja laaja hallinnollinen kokemus olivat keskeisiä viran vuosien aikana. Yhdessä tekeminen on tärkeää Petrin toiminnassa. Olen iloinen, että olemme kohdanneet, sanoo Karhapää.
Virpi Hyvärinen
Korjaus 29.1.2020 klo 8.30: Kirkolliskokouksessa tiettyihin päätöksiin tarvitaan 3/4 määräenemmistö. Aiemmin jutussa luki, että kirkolliskokouksessa tiettyihin päätöksiin tarvitaan 2/3 määräenemmistö. Sama virhe paperilehdessä, sitä ei pystytä valitettavasti korjaamaan.
Uudenlaisessa ryhmässä surulle haetaan sanoja paitsi puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla.
Uudenlaisessa ryhmässä surulle haetaan sanoja paitsi puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla.
Narratiivisen sururyhmän ohjaajina toimivat diakoni Miia Muhonen (vas.) ja pastori Hanna Pajarinen. Kuva: Virpi Hyvärinen.
Sururyhmä on vertaistukiryhmä, joka tarjoaa läheisensä menettäneelle mahdollisuuden näyttää suruaan. Se on paikka, jossa surusta saa puhua, ja erilaisia suruun liittyviä tunteita voi turvallisesti ja luottamuksellisesti ilmaista.
Rantakylän kirkolla käynnistyy helmikuun puolivälissä uudentyyppinen, narratiivinen sururyhmä, jossa surua lähestytään paitsi perinteiseen tapaan puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla. Ryhmä on tarkoitettu läheisensä menettäneille Joensuun ja Kontiolahden asukkaille.
Menetyksestä olisi hyvä olla kulunut jonkin verran aikaa, noin 2-6 kuukautta. Ryhmään voivat osallistua myös jo aiemmin perinteiseen sururyhmään osallistuneet.
Ryhmässä lähdetään liikkeelle menetyksen alkuhetkistä, edetään kohti toivoa
Ajatus narratiivisen sururyhmän järjestämisestä lähti opintovapaalla olevalta Kontiolahden seurakunnan diakoniatyötekijä Miia Muhoselta, joka valmistelee sosionomi (YAMK) -opintoihin kuuluvaa opinnäytetyötään aiheesta Sanoja surun sanattomuuteen – kuoleman suru ja runous. Itsekin runoja kirjoittava, diakonin työssään useita sururyhmiä ohjannut Muhonen toimii Rantakylän ryhmän ohjaajana yhdessä pastori Hanna Pajarisen kanssa.
Ryhmä kokoontuu kevään 2020 aikana tiistai-iltaisin yhteensä seitsemän kertaa. Tapaamisissa lähdetään liikkeelle menetyksen alkuhetkistä ja hautajaismuistoista edeten tulevaisuuden ja toivon ajatuksiin. Ryhmässä mietitään, miten jaksaa surun kanssa elämässä eteenpäin.
– Kokoontumisiin kuuluu hartaushetki sekä surun sanoittamista yhdessä kunkin kerran teeman mukaisesti. Käytämme Elina Salmisen ja Anna-Mari Kaskisen runoja apuna surun sanoittamisessa. Runoilla on vahva rooli ryhmän tapaamisissa, kertoo Muhonen.
Kirjoittamisen rooli on tässä sururyhmätyöskentelyssä erityisen tärkeässä asemassa.
– Tavallisissakin sururyhmissä saatetaan hyödyntää kirjoittamista, mutta tässä se on korostunut. Ryhmäläiset kirjoittavat tapaamiskertojen väleissä päiväkirjanomaisesti ylös tunteitaan ja ajatuksiaan, kertoo Muhonen.
Ryhmäläisten tekstit ja ajatukset tutkimuksen kohteena
Tavallisesta sururyhmästä Rantakylän narratiivinen sururyhmä poikkeaa myös siltä osin, että se nivoutuu tiiviisti Muhosen opinnäytetyöhön.
– Kyseessä on sururyhmä, ja sen keskiössä on ryhmän osallistujille tarjoama mahdollisuus surun sanoittamiseen. Samalla tämän ryhmän toiminta on kuitenkin myös osa tutkimustani, jossa analysoin ryhmäläisten kirjoituksia ja tapaamisistamme kirjoittamiani muistiinpanoja, kertoo Muhonen.
– Tulen käyttämään lainauksia ryhmäläisten ajatuksista raportointivaiheessa. Tässä on ehdottoman tärkeää luottamus. Analysoidessani materiaalia kiinnitän erityistä huomiota tietosuojaan liittyviin kysymyksiin. Ryhmäläiset allekirjoittavat tutkimusluvan, avaa Muhonen.
Muhonen haastattelee tutkimukseen myös runoilijat Anna-Mari Kaskisen ja Elina Salmisen.
Sururyhmän tavoitteena on Muhosen mukaan löytää surun keskeltä toivo ja voima jaksaa eteenpäin.
– Kuoleman surusta sanotaan, että se on usein sanatonta. Kuitenkin sanojen löytäminen ja surun sanoittaminen on tärkeää. Runous ja ajatusten kirjoittaminen esimerkiksi päiväkirjanomaisesti voivat toimia apuna. Sururyhmässä on tärkeää vertaistuki ja mahdollisuus puhua surusta, toteaa Muhonen.
Valitettavasti kaikki seurakuntalaisemme eivät koe jumalanpalveluksia sillä tavalla turvalliseksi paikaksi, että uskaltaisivat tulla mukaan. Siksi tarvitaan sateenkaarimessua.
Joensuun seurakuntakeskuksessa järjestettiin joulukuun alkupuolella viime vuonna ”God Love Pride” -valokuvanäyttely. Päätimme pystyttää sen kappeliin, koska se oli ainut tila seurakuntakeskuksella, joka oli tuona aikana käyttämättömänä. Lisäksi se on sellainen tila, jonka kohdalla jokainen voi itse valita, meneekö sisään vai ei. Näin näyttelyä ei joudu katsomaan ikään kuin vahingossa. Kaikki eivät ole kokeneet kappelia sopivaksi paikaksi näyttelylle. Olen pahoillani, jos joku on pahoittanut mielensä tästä.
Kirkossamme sateenkaaritoiminta on tyypillinen uusi toimintamuoto, joka on alkanut ruohonjuuritasolta eikä siitä ole kirkossamme yhteisiä ohjeita tai toimintatapoja. Tampereen seurakuntayhtymän sateenkaarimessusta sanotaan Tuomiokirkkoseurakunnan nettisivuilla: ”Kaikille avoin messu, erityisesti tervetuloa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat läheisineen.”
Kallion seurakunnassa vuoden 2019 pappi Jaana Partti on tehnyt sateenkaarityötä 20 vuotta. Suomen kirkon pappisliiton jäsenlehdessä CRUX hän perustelee työtään näin: “Motivaationi sateenkaarityöhön nousee evankeliumeista: Jeesuksen tavasta suhtautua erilaisiin ihmisiin sekä luomisteologiasta. Jokainen ihminen on Jumalan kuva juuri sellaisena kuin on.”
Joensuun seurakunnassa järjestettiin aiemmin yksi sateenkaarimessu vuodessa Pride-viikolla. Useilta seurakuntalaisilta tulleen toiveen mukaan olemme nyt lisänneet messujen määrää ja järjestäneet keskusteluiltoja, joista on tullut paljon hyvää palautetta.
Piispamme kokoontuivat Joensuussa elokuussa 2018. He antoivat selonteon avioliittolain muutoksen johdosta. Tuon asiakirjan johdannossa on kirjoitettu se luterilainen etiikka, jonka pohjalta nousee suhtautumisemme sukupuolivähemmistöihin:
”Vaihtelevien elämäntilanteiden keskellä kirkko haluaa tukea ihmisiä ja julistaa hyvää sanomaa pyhästä Jumalasta, jonka edessä kaikki ovat syntisiä ja jonka armoa kaikki tarvitsevat (Room. 3:22–24). Jokainen ihminen on Jumalan kuva (1 Moos. 1:27) riippumatta iästä, alkuperästä, kielestä, kansalaisuudesta, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai perhemuodosta. […]
Kirkossa on tilaa erilaisille perheille, yksineläville, leskille, eronneille sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville. Kristuksessa kaikki ovat yhdenvertaisia (Gal. 3:26–28) ja kutsutut pitämään toista parempana kuin itseään (Fil. 2:3). Erilaisten vähemmistöjen karsastaminen tai poissulkeminen on vastoin lähimmäisenrakkauden periaatetta.”
Tässä meillä on opettelemista. Valitettavasti kaikki seurakuntalaisemme eivät koe jumalanpalveluksia sillä tavalla turvalliseksi paikaksi, että uskaltaisivat tulla mukaan. Siksi tarvitaan sateenkaarimessua. Tavoite olisi tietysti se, että joskus voisimme vapain mielin olla kaikki yhdessä yhteisessä jumalanpalveluksessa.
Petri Rask
Joensuun ev.lut. seurakunnan kirkkoherra
Erilaiset mielipiteet ja niiden kanssa toimiminen on arkista elämää meille jokaiselle. Osalle oma mielipide on ainoa oikea eikä muita voi olla. Toisille on haasteena oman mielipiteen muodostaminen ja varsinkin sen ilmaiseminen.
Istahdin it-asiantuntijamme Javanaisen Mikaelin kanssa sattumalta saman pöydän ääreen. Luimme molemmat sanomalehtiä, joiden otsikot hehkuivat vaikeasti ymmärrettäviä, harkittuja eliminointeja ja ohjusiskuja, levottomuutta ja tarkkailua siitä, miten maiden johtajat tapahtumiin reagoivat ja mitä sanoja he käyttävät. Sanomalehtien katselusta kehkeytyi mielenkiintoinen kahvipöytäkeskustelu. Kenellä on lopulta mahdollisuus olla lietsomatta lisää uhoa vai eskaloituvatko tapahtumat yhä kovemmiksi?
Mikä on se taho tai ketkä ovat ne henkilöt, jotka kasvojen menettämisen pelossa ehkä koventavat otteitaan? Mikä on riittävä vastaus tapahtumiin niin, ettei valtioiden sisäinen valtataistelu ryöpsähdä väkivallaksi? Erityisesti Lähi-idän valtioiden hauras tasapaino suistuu helposti ääriliikkeiden vallaksi. Poissuljettua se ei ole näköjään länsimaissakaan.
Omassa maassaan jokaisen valtaa pitävän on oltava uskottava pitääkseen asemansa. Tämä on totta yhtälailla Suomessa, Amerikan Yhdysvalloissa kuin Iranissakin. Muoto on erilainen riippuen siitä, toteutuuko valta demokratian vai diktatuurin keinoin. Joka tapauksessa maapallomme ei kestä uskottavuuden todentamista ohjuksin. Suomessa vallanvaihto tapahtuu nykyään – Luojan kiitos – rauhanomaisin keinoin. Enää ei tarvita1900-alun Verikoirat-järjestöä eikä salamurhia. Siitä saamme kiittää tylsältä tuntuvaa mutta toimivaa systeemiämme, jonka rakentamiseen ovat yhdessä osallistuneet eri tavoin ajattelevat puolueet, kirkot ja yhteisöt. Välillä kiivaasti riidellen, mutta silti yhdessä.
Erilaiset mielipiteet ja niiden kanssa toimiminen on arkista elämää meille jokaiselle. Osalle oma mielipide on ainoa oikea eikä muita voi olla. Toisille on haasteena oman mielipiteen muodostaminen ja varsinkin sen ilmaiseminen. Molemmissa tapauksissa rakentavaan keskusteluun tarvitaan rohkeutta; rohkeutta kuunnella erilaista näkökulmaa tai rohkeutta tuoda esiin oma näkemyksensä. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä tarvitaan tunteiden lukutaitoa. Muoto muuttuu hieman tilanteen mukaan, mutta periaate näyttää olevan aika lailla sama. Samat lainalaisuudet ovat läsnä suurten johtajien ja meidän tavallisen pulliaisten kanssakäymisessä.
Myönteistä on se, että meillä on mahdollisuus kasvaa ihmisyydessä, sillä kaikki kanssakäyminen on mahdollisuus uuden oppimiseen. Lasten ja erityisesti teini-ikäisten vanhempana joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa rajanveto on välttämätöntä. On mahdotonta välttyä ristiriidoilta ja kiistoilta. Ehdottomuus ja jyrkkyys ei kuitenkaan ole tapa, jolla rakentavaa rajaa vedetään. Niiden vaarana on huomaamatta rakentuva muuri, jota kumpikaan ei oikeasti halua.
Nyt jo aikuisten lasten kanssa oli useita tilanteita, joissa oli oltava se tylsä ja tyhmä äiti. Minun kieltoni oli varmasti lasten ajatusmaailmassa suuri henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuva isku. ”Ei, nyt ei todellakaan syödä herkkuja, vaikka niitä tuossa pöydällä onkin. Ruoka on kohta ja se syödään ensin.” Metrin korkeudelta kuuluu selkeä mielipide: ”Tyhmä äiti.” Otan vakaasti tehdyn arvion vastaan. En lähde haastamaan mielipidettä, siihen ei ole tarvetta. Metrin mittainen ihminen kääntyy takaisin leikkeihin eikä siitä sen enempää. Molemmat säilyttivät kasvonsa.
Saila Musikka
diakoniatyöntekijä, Pielisensuun seurakunta
Sama valo lähettää yhä matkalle, pyhille paikoille, elämän keskelle kuulemaan ihmisen tarinaa, tuomaan toivoa hätääntyneille, osallistumaan osattomuuteen. Maailman lapsilla on nälkä, ruoan nälkä, oppimisen nälkä, vanhemmuuden nälkä.
Mistä ottaisi edes vähän, tuolle ovelle tulleelle, hyvään tarkoitukseen rahaa keräävälle ihmiselle. Miten sanoisi, että ei ole, on vain vähän ruoanlaittotarpeita eivätkä nekään riitä, lapset tarvitsevat jokapäiväisen leipänsä. On pakko haudata häpeänsä, hakea avustusta ruokaan ja koulukirjoihin, on jaksettava olla äiti tänäänkin.
Äiti-Marialla oli käärö sylissään, tulevaisuuden toivo, isällä kyyhkyset uhrina – perheen rukous ja lahja Jumalan huoneelle. Toivo, lupaus ja kipu – äidin sydän, joka jo jotain isompaa on aavistellut, löytää saman viestin nyt Simeonin sanoissa. ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut… valon, joka koittaa pakanakansoille.”
Sama valo lähettää yhä matkalle, pyhille paikoille, elämän keskelle kuulemaan ihmisen tarinaa, tuomaan toivoa hätääntyneille, osallistumaan osattomuuteen. Maailman lapsilla on nälkä, ruoan nälkä, oppimisen nälkä, vanhemmuuden nälkä. Siksi Yhteisvastuukeräys tänä vuonna tukee vanhemmuutta ja sanomallaan tuo toivoa ja tukea maailmalle.
Toivon tuoja, hän, joka lepäsi äsken äitinsä sylissä, kansoille luvattu lohdutus, on temppelissä läsnä. Pyhä Henki johdatti Simeonin pyhäkköön, nosti hänen kansalleen ja koko maailmalle luvatun lohdun vanhuksen käsivarsille. Yhteen pieneen elämään kätkeytyi kaikki tämä, jonka äärellä me olemme tänään.
Jeesus Kristus, maailman valo, loistaa kirkkaana siellä, missä kiitetään Jumalaa kaikista elämän lahjoista. Erityisen kirkkaana pyhä valo valaisee siellä, missä pimeys uhkaa niellä, missä kamppaillaan selviytymisen äärirajoilla. Silloin siihen, kaiken pärjäämättömyyden ja voimattomuuden keskelle, osuu tulevaisuuden toivon säde. Se on juhlavalaistus, se lämmittää, niin kuin kynttilänpäivän tuhannet siunatut liekit lämmittävät ihmisten sydämet.
Meillä on yhä toivoa, koska se rakkaus ja huolenpito, joka kulkee asfalttikaduilla ja hiekkaisilla kyläteillä, vie sanomaa ihmistä suuremmasta rakkaudesta. Se ottaa käsivarsilleen vastasyntyneen, lahjoittaa elämän tien niin maan mahtaville kuin mahtia ja voimaa vailla oleville. Se rakkaus ei erottele, vaan ottaa valtaansa, vie tutuille ja tuntemattomille teille, kuljettaa ihmisen ihmisen luo.
Jeesus ja joulupukki ovat joulun hahmoja, joilla on joitakin yhtäläisyyksiä. Tarkempi vertailu kuitenkin paljastaa, että erot Jeesuksen ja joulupukin välillä ovat huomattavasti yhtäläisyyksiä suuremmat.
Jeesus ja joulupukki ovat joulun hahmoja, joilla on joitakin yhtäläisyyksiä. Tarkempi vertailu kuitenkin paljastaa, että erot Jeesuksen ja joulupukin välillä ovat huomattavasti yhtäläisyyksiä suuremmat.
Jouluun sopii hyvin lahjojen antamisen perinne. Niin muistamme ensimmäisen joulun ihmettä. Kuva: Pixabay / congerdesign
Jeesus ja joulupukki ovat samanlaisia satuhahmoja. Uskomusolentoja molemmat. Siis pohjimmiltaan epätosia. Silti kummallakin narrataan herkkäuskoisia joulun(t)aikaan.
Helppo veto. Äkkiseltään kuulostaa pätevältäkin. Jeesus ja joulupukki kuuluvat samaan keksittyjen olentojen sarjaan. Mutta kun heitä vertailee tarkemmin, huomaa ettei tämä pidä paikkansa alkuunkaan. Yhteistäkin löytyy, mutta erot ovat paljon suuremmat kuin yhtäläisyydet.
Satuolento vai historian henkilö?
Lennetään helikopterilla Korvatunturille ja siivilöidään Lapin lääni millin kammalla. Minkäänlaisia jälkiä oikeasta joulupukista pajoineen ei löydy. On vain pukkia näytteleviä ihmisiä ja lelutehtaissa tehtyä rekvisiittaa.
Johtopäätös on kiistaton. Pukki ei ole todellinen henkilö.
Tutkitaan sitten Nasaretin miestä. Helikopterista havainnoinnin sijaan käytetään toisenlaista metodia, sitä jota historian tutkimuksessa käytetään. Pöyhitään varhaisimmat Jeesuksesta kertovat lähteet eli neljä evankeliumia ja varhaiskristillisyyden vaiheet. Päälle vielä muutama kristillisen liikkeen ulkopuolinen maininta.
Jälleen tulos on selvä. Ei-kristitynkin on myönnettävä Jeesuksen historiallisuus. Sellainen Jumalan valtakunnan profeetta todellakin eli ja toimi ajanlaskun taitteen aikoihin Israelin maassa.
Toki evankeliumeissa liioitellaan monia asioita ja evankelistojen omakin kynänjälki näkyy siellä täällä. Silti kaiken takana on lihaa ja verta oleva historian henkilö. Hänestä tehdään tieteellisiä tutkimuksia ja kuka tahansa voi lukea hänen omia sanojaan evankeliumien sivuilta.
Siksi Jeesusta ei voi sanoa satuhahmoksi samassa mielessä kuin joulupukkia. Kaikki hänestä väitetty perustuu oikeasti tapahtuneisiin asioihin. Hänestä ei voi keksiä mitä tahansa tarinaa.
Pukkiuskova on vailla kohtalotoveria – kristitty osa uskovien ketjua
Silti Jeesukseen sisältyy myös uskonvarainen ulottuvuus, sillä hänen tarinansa jatkuu hänen maanpäällisen elämänsä jälkeen. Kohta pitkäperjantain jälkeen Jeesuksen seuraajat väittivät hänen heränneen kuolleista. Hän kun ei ollut tavallinen ihminen, vaan ihmiseksi tullut Jumalan Poika. Siksi hän on hengellisellä tavalla seuraajiensa kanssa.
Näitä väitteitä ei voi todentaa aikakoneella tai historiallisella tutkimuksella. Mutta niiden takana olevat kokemukset ovat todellisia. Ulkopuolisia ne eivät tietenkään vakuuta, mutta ne muuttivat Jeesus-liikkeen suunnan. Syntyi usko ylösnousseeseen ja hengellisellä tavalla läsnä olevaan Jumalan Poikaan.
Joku voi toki väittää kokeneensa samalla tavalla joulupukin läsnäoloa. Hän muistaa pukkia iltarukouksessa ja uskoo tämän aivan oikeasti vierailevan ainakin joissakin kodeissa.
Toisen kokemusta ei tietenkään voi kiistää. On lähdettävä siitä, että hän kokee kuten väittää. Myös silloin kun näyttää, että kokemusväite esitetään pilanpäiten tai muiden vastaavien kokemusten kumoamiseksi. Mutta kokemusväitteen taustat voidaan tarkistaa. Silloin pukin ja Jeesuksen erot tulevat esiin.
Pukkiuskova vaikuttaa yksityisyrittäjältä. Hän tuskin voi esitellä kantansa tueksi kohtalotoveria. Ei ole olemassa vakavissaan pukkiin uskovien yhteisöä, jonka historiaa voidaan seurata ajassa taaksepäin kenties joihinkin alkutapahtumiin saakka. Emmekä tietenkään löydä Lapista pukin pajaa.
Kristityn tilanne on toinen. Hänestä lähtee langat todelliseen historiaan. Hän liittyy pitkään ketjun, joka ulottuu aina maanpäällisen Nasaretin miehen ensimmäisiin seuraajiin asti. Kukaan kristitty ei ole temmannut uskoaan hatusta, vaan se on opittu muilta.
Lahjoja kilteille – vai myös mokanneille?
On selvää, etteivät Jeesus ja joulupukki ole kilpailijoita, eikä kukaan vakavissaan väitäkään niin. Pukkitarinaa pidetään pelkästään hauskana satuna, jolla tuodaan lisää jännitystä lasten jouluun.
Silti joulun hahmojen vertailu on hyödyllistä. Sitä ei tehdä katsomuksellisen voittajan selvittämiseksi, vaan tarkoitus on toinen. Niin saadaan valaiseva näkökulma Jeesus-uskoon. Vertailusta voi tulla hengellinen matka, jonka varrelta löytyy hienoja aarteita.
Aloitetaan lahjoista. Molemmat Joulun herrat tuovat niitä, mutta erilaisia ja eri syistä. Korvatunturista kannetaan maallista tavaraa niihin koteihin, jolla on varaa ostaa niitä. Tarkasti ottaen ne eivät siis ole lahjoja ollenkaan.
Silti pukin tuomiset ilahduttavat kovastikin. Tavaraa on mukava saada vaikka kaapin täytteeksi.
Jeesus taas tuo taivaallisia lahjoja. Ei edes pehmeitä vaan näkymättömiä paketteja. Ju-malan lapseuden ja taivaan autuuden. Lohdutusta suruun ja ystävyyttä yksinäisyyteen.
– Onkos täällä kilttejä lapsia, pukki kysyy ovella.
– Kyllä on, me vaikka lauletaan sulle, lapset vastaavat tuliaisten toivossa.
Pukin lahjat ansaitaan, ainakin periaatteessa.
Jeesuskin koputtaa ovelle, mutta hän etsii syntisiä ihmisiä. Niitä jotka tarvitsevat an-teeksiantamista ja parantavaa armoa.
– Älä yritä maksaa lahjoistani, olen tehnyt sen sinun puolestasi, hän sanoo.
Jeesus kestää epäilynkin
Jeesukseen uskotaan eri tavalla kuin joulupukkiin. Pukkia uskotellaan lapsille. Heidät yritetään saada vakuuttumaan Korvatunturin isännästä tonttuineen.
Jos tarina menee täydestä, lapsi on innoissaan ja vähän pelkääkin. Jouluun tulee suloista taikaa, vaikka jokin takaraivossa kuiskailee, että tässä on jotakin mätää. Pukilla kun on ihan naapurin sedän ääni.
Jeesukseen uskovakin epäröi. Uskon ja epäilen. En ymmärrä paljoakaan, mutta silti kunnioitan ja kiitän häntä. Epävarmanakin osaan turvautua häneen ja pyytää apua.
Toisin kuin joulupukin kohdalla, kristityn usko ei kannattele Jeesusta. Jos uskoni ja rukoukseni hiipuisi olemattomiin, Jeesus itse ei häviä mihinkään. Hän ei silti jätä ihmislastaan. Vaikka me olisimme uskottomia, Jumala pysyy uskollisena, Raamatussa luvataan.
Tätä on armo. Minä en ylläpidä Jumalan suosiota, vaan se annetaan minulle ansioistani riippumatta. Siksi jouluun sopii niin hyvin lahjojen antamisen perinne. Niin muistamme ensimmäisen joulun ihmettä.
Teille on syntynyt Vapahtaja. Hän on lahjoista suurin, kallein ja kaunein. Kari Kuula
Lapsuuden jouluihini kuului joulukirkko. Äitini herätti meidät jouluaamuna laulaen. Oli lähdettävä aamuyön ensimmäiseen jumalanpalvelukseen: ”Kello löi jo viisi, lapset herätkää”. Muistan lämmöllä aamuöiset kirkkomatkat kylmässä autossa. Tien päällä piti olla ajoissa, sillä jouluaamuna pikkukaupungin väki täytti nopeasti viimeisimmänkin kirkonpenkin.
Mieluisia ovat muistikuvani paluumatkoistakin. Sen aikana ehdimme ruotia joulusaarnan, virsivalinnat ja kirkkokuoron soraäänet. Kirkon jälkeen edessä oli pitkä ja rauhallinen joulupäivä. Nyt oli lupa pukea yöpuku takaisin päälle ja mennä jatkamaan unia. Tai sitten vain lukemaan lahjoiksi saatuja kirjoja ja leikkimään. Itse en tahtonut menettää hetkeäkään vuoden parhaasta päivästä. Siksi en käynyt joulukirkon jälkeen uudestaan nukkumaan. Varhaisen herätyksen ansiosta aika kuluisi hitaasti ja joulupäivä jatkuisi pitkään.
Marraskuussa eduskunnan apulaisoikeusasiamies linjasi, että koulun joulujuhlan järjestäminen kirkossa on ongelmallista. Päätöstä seurasi kristillisen perinteen asemasta huolestuneita puheenvuoroja, joissa lainvalvojan kantaa tulkittiin tahattomasti ja tahallisesti väärin. Oliko vanha suomalainen joulukirkkoperinne tullut tiensä päähän? Eikö kirkolla ollut enää sijaa koulujen joulunvietossa?
Kummastakaan ei ollut kysymys. Edelleen joulukirkkoja saa järjestää, ja myös virren saa laulaa koulun yhteisessä joulujuhlassa. Ylilyönneistä huolimatta keskustelu oli tarpeellista. Se muistutti, että kristilliset perinteet ovat monelle rakkaita, eikä niiden sivuuttaminen ole hyvä ratkaisu koulussakaan. Samalla yhä useampi ymmärsi, että lukukauden päättävän joulujuhlan on syytä olla sellainen, että se voidaan viettää yhdessä. Siksi koulussa joulujuhlaa ei vietetä Jeesuksen syntymää muistellen, vaan pitkän syyskauden päättymisestä yhdessä iloiten.
Usein perinteisiin liittyy lapsenomaista ehdottomuutta. Omassa lapsuudenkodissanikin me joulukirkkoon aamuyöllä herätetyt sisarukset olimme varsin ehdottomia perinteiden vaalijoita. Vaadimme, että rituaalien jouluaatosta tapaninpäivään oli toistettava samaa kaavaa. Eihän se muuten olisi joulu, me luulimme.
Aikuisina perustimme omat perheet, ja jouluperinteetkin saivat uusia rikkaita sisältöjä. Perinteet muuttuvat hitaasti. Ehkä siksi monelta jää huomaamatta, että muutos ja muutokseen sopeutuminen ovat aina olleet perinteiden säilymisen edellytys. Niin rakkaita kuin lapsuuden joulut ovatkin, aikuisuuteen kuuluu tämän muutoksen hyväksyminen.
Ilkka Huhta
professori
teologian osastonjohtaja Itä-Suomen yliopisto
ilkka.huhta@uef.fi
Lapsuuden jouluihini kuului joulukirkko. Äitini herätti meidät jouluaamuna laulaen. Oli lähdettävä aamuyön ensimmäiseen jumalanpalvelukseen: ”Kello löi jo viisi, lapset herätkää”. Muistan lämmöllä aamuöiset kirkkomatkat kylmässä autossa. Tien päällä piti olla ajoissa, sillä jouluaamuna pikkukaupungin väki täytti nopeasti viimeisimmänkin kirkonpenkin.
Kirkkotie 