Piispa Mari Leppäsen mielestä jumalanpalvelus ja kirkkotila ovat välttämättömän muutoksen edessä. Miten vastata hengellisyyden, yhteisöllisyyden ja avointen ovien kaipuuseen?
Jos jumalanpalvelus olisi aidosti viikon tärkein juttu. Jos messu valmistettaisiin aina vapaaehtoisten vahvalla panoksella. Jos messu olisi iltaisin ja kestäisi enintään tunnin. Jos messu ei olisi yhtään jäykkä, vaan vapaa ja ystävällinen. Tämä kuva kirkosta avautui piispa Mari Leppäselle hänen toimiessaan Espanjassa siirtolaispappina joitain vuosia sitten.
– Miten muistaisimme, että messu on Jumalan palveltavana olemista, ei suoritus? Turun arkkihiippakunnan piispa Leppänen kysyy.
Tarvitaan uusi pyhäpäivän kulttuuri
– Tavat ovat muuttuneet. Elämänrytmi ei ole enää sellainen, että sunnuntaiaamuna tulisi mieleen lähteä kirkkoon. Jumalanpalvelus synnyttää monissa vierautta. Omaa hengellisyyttä eletään todeksi toisin, Leppänen sanoo.
– Enää ei toimi ajatus tilaisuuksista, johon seurakuntalaiset tulevat. Samaan aikaan moni kaipaa turvaa, yhteyttä toisiin ihmisiin ja Jumalaan.
– Tarvitsemme uudenlaista pyhäpäivän kulttuuria. Pyhäpäivän viettäminen tekee hyvää sielulle. Arjen ja pyhän vuorottelu, uuden viikon aloittaminen jumalanpalveluksesta tuo voimaa arkeen ja auttaa suuntaamaan katseen oikeaan.
– Miten sanoittaisimme tätä seurakuntalaiselle, joka kokee, ettei jumalanpalvelus anna hänelle mitään? Miten seurakunta voi luoda elävää pyhäpäivän kulttuuria? Leppänen kysyy.
Yksi esimerkki löytyy Turusta Mikaelin seurakunnasta, jossa sunnuntai on seurakunnan pääpäivä, jolloin kirkonmäellä tapahtuu kaikenlaista aamusta iltaan. Uuden kulttuurin luominen on tietoinen valinta.
Kulttuuritilaisuus keskiluokalle vai arkinen paranemisihme?
Hyvin tehdyt messut ovat seurakuntien perustyötä, mutta Leppäsen mukaan riskinä on toteuttaa messut liian hyvin.
– Niin taitavasti, että lasten tai vammaisten äänet häiritsevät upeasti toteutettua kokonaisuutta. Joskus kuulee sanottavan, että jumalanpalvelukset ovat kuin kulttuuritilaisuuksia keskiluokalle.
Leppänen perää asennemuutosta ja työtä saavutettavuuden eteen, jotta jumalanpalvelukseen voi osallistua, vaikka ei osaa kieltä täydellisesti tai pysty istumaan tuntia penkissä kiemurtelematta.
– Esteettömän ja saavutettavan seurakunnan rakentaminen on arkinen paranemisihme. Uudet tulijat tulisi kohdata vieraanvaraisesti. Kun yksinäinen hakeutuu messuun seuran toivossa, hänen ei tulisi lähteä sieltä yhtä yksinäisenä kuin tullessaan oli.
Lapset ovat tervetulleita kirkkoon
Lisäksi on huomattava lapset.
– On rakennettava asenteellista esteettömyyttä, jotta jokainen vauvojen ja pienten lasten kanssa jumalanpalvelukseen tuleva kokee seurakunnan iloitsevan heistä, ei vain sietävän heitä.
Hiljentymisen taidot eivät saa olla kirkkoon tulon mittari.
– Jeesus ei sanonut, että sallikaa hiljaisten ja mielellään paikallaan istuvien lasten tulla minun luokseni.
– Lähetämme paljon sanattomia viestejä siitä, kenelle olemme jumalanpalveluksen valmistelleet. Jos opasteet ohjeistavat lapsiperheitä tiukkaan sävyyn, se kertoo, että lasten aiheuttamaa häiriötä halutaan minimoida. Jos kirkossa ei ole lapsille mitään puuhaa, se on ihan sama kuin kirkosta puuttuisi invaramppi tai induktiosilmukka. Jos kirkkokahveilta ei löydy pillimehua tai pilttiä, yhtään lasta ei oikeasti odotettu paikalle.
– On arvokasta, että lapset ovat tervetulleita kirkkotilaan, sillä kokemuksien kautta lapsi kasvaa uskoon ja kirkko voi tulla lapselle omaksi. Sinne löytää tien myöhemminkin.
Kirkko voi olla yhtä aikaa monikäyttöinen ja pyhä
Ihmiset kaipaavat kirkolta kokonaisvaltaista hengellisyyttä, diakonista elämäntapaa ja auki olevia kirkkoja, joissa ihmiset kohdataan ja joissa voi toimia paremman maailman puolesta. Meidän on avattava kirkkojen ovet! Leppänen painottaa.
On arvokasta, astuipa ihminen kirkkoon mistä syystä hyvänsä: jumalanpalveluksen, hiljentymisen, kauneuden tai arkkitehtuurin vuoksi, kahville, lämmittelemään, vessaan tai pysähtymään pyhiinvaelluksella.
Kirkko elää murroksessa, joka koskee taloutta, toimintaa ja hengellisyyttä – myös seurakuntien arvokkaimpia rakennuksia.
– On välttämätöntä luopua osasta kiinteistöistä, ettemme kohta ole kiinteistöyhtiö, jolla on myös hengellistä toimintaa. Kirkkotilojen monipuolinen käyttö on välttämätöntä. Päättäjillä on suuri vastuu siitä, millaisissa kirkoissa tulevaisuuden seurakunta elää.
– Kirkot eivät ole museoita, ne ovat elämää varten. Kun toimintoja keskitetään kirkkotiloihin, kirkot muuttuvat seurakunnan elämän keskuksiksi, piispa sanoo.
Kotikirkko herättää tunteita
Leppänen tietää, että omaan kotikirkkoon liittyy vahvoja tunteita.
– Sukupolvet vaihtuvat, mutta kirkko kantaa muistia. Kirkon seinät ovat tallentaneet itkut ja naurun, nähneet myös yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja epävarmuuden, hädän elämän ja kuoleman edessä. Kirkkotila tiivistää maailman ja ihmisen elämän.
Siksi kirkkoon liittyvät muutokset herättävät tunteita. Samaan aikaan kirkko elää jatkuvassa muutoksessa, ja siltä odotetaan uudistumista.
Esimerkiksi kirkkotilan muutoksesta Leppänen nostaa Liedon kirkon, jossa lattialämmitysremontti poiki laajan peruskorjauksen ja esteettömän, monikäyttöisen, pyhän tilan. Tätä nykyä Liedon uudistuneessa kirkossa ihmiset ovat jumalanpalveluksessa yhdessä alttarin, yhteisen ruokapöydän ympärillä. Kirkko on aina auki, työntekijät siirtyvät vähitellen kirkkoon, erilaiset ryhmät kokoontuvat kirkossa, ja kaikki heijastuu jumalanpalveluselämään. Katse on 50 vuoden päässä.
– Muutos ei ole ollut helppo, mutta se on mahdollinen.
Sini-Marja Kuusipalo
Kirkkotie 