Riparilla saa opetella lähimmäisenrakkautta. Tuollainen viikko tulisi olla jokaisella aikuisellakin vähintään kerran vuodessa.
Kesä on rippikoulujen aikaa. Rippikouluissa nuorten oppimisen ja pohdinnan olisi hyvä kohdistua kolmeen suuntaan. Jumalaan, itseen ja lähimmäiseen. Kuka on Jumala, kuinka ja miksi uskoa häneen? Mitä haluan elämältä ja tulevaisuudelta? Olenko minäkin arvokas? Kuka on lähimmäiseni? Mitä tarkoittaa, että me kaikki olemme arvokkaita?
Minä pappina annan konkreettisen tavoitteen rippileirille. Riparilla saa opetella lähimmäisenrakkautta. Se näkyy siten, että leirillä arvostetaan jokaista, ketään ei kiusata eikä jätetä sivuun. Haluamme olla ystävällisiä ja kunnioitamme toisiamme. Emme riitele, ja jos kinaa tulee, asiat sovitaan. Mikä mahdollisuus, siis kilvoitella ja syventyä siihen, miten otan toisen huomioon. Tuollainen viikko tulisi olla jokaisella aikuisellakin vähintään kerran vuodessa.
Armo on sana ja arvo, joka liittyy olennaisesti kristilliseen uskoomme, myös lähimmäisen rakastamiseen. Ajattelen, että se sana pitää sisällään kaiken mitä tarvitsemme. Ihmisen ulkopuolelta tuleva armo on elämämme elinehto kaikessa. Tuo sana kätkee sisälleen sekä hengellisen että arkisen elämän syvyyden. Armoa, ansaitsematonta lahjaahan kaikki on.
Armo saa toisen merkityksen, kun tuo sana muutetaan käskymuotoon: Armahtakaa. Enää en olekaan vain lahjan vastaanottaja vaan myös eteenpäin välittäjä. Kuinka vaikeata se onkaan, ilmaisen ja ihmeellisen jakaminen eteenpäin. Mielellään sen, siis armon, pitäisi vain itsellään. Taitaa olla paljon helpompaa tuomita kuin armahtaa toista? Juuri siksi on hyvä pysähtyä välillä lähimmäisen rakastamisen ja kunnioittamisen ääreen, kuten teemme rippileireillä. Ei siksi, että muutumme pyhemmiksi tai paremmiksi. Vaan siksi, että meitä on armahdettu, ja tuo armo on liian kaunista ja suurta pidettäväksi vain itsellämme. Ja kun etsii armahdusta tarvitsevia, syvin viisaus löytyykin aamulla, kun katsoo peiliin. Olen liian syntinen ja langennut tuomitsemaan muita. Mutta niin paljosta armahdettu, että miksi jättäisin muut armon ulkopuolelle?
Jokainen kristitty niin rippileirillä, kirkon penkissä kuin kotisohvilla saa uskoa omakseen ja jakaa eteenpäin Jeesuksen lupausta, jonka hän antoi syntiselle naiselle: ”Eikö kukaan tuominnut sinua?” ”Ei, herra”, nainen vastasi. Jeesus sanoi: ”En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”
Heikki Mujunen
seurakuntapastori
Rantakylän seurakunta
Armo on Jumalan rakkauden vahvin kuva. Meitä rakastetaan niin paljon, että meidän ei tarvitse pelätä.
Mikä on elämäsi kipein hetki?
Kun esitän kysymyksen itselleni, palaan opiskelija-asuntoni sohvalle, jossa suljen puhelimen tärisevin käsin ja puhkean itkuun, joka nousee jostakin niin syvältä, etten tiennyt sen olevan mahdollistakaan. Ystäväni on kuollut, yllättäen keskellä arkiaamua ja aivan liian nuorena.
Tuossa hetkessä jouduin luopumaan niin hänestä kuin siitä turvallisesta nuoruuden ajatuksesta, että elämää on vielä paljon edessä.
Työssäni olen nähnyt monia kipeitä hetkiä. Itkettyjä kyyneliä yksinäisyyden, menettämisen, katumuksen ja kaipauksen vuoksi. Syvältä sisimmästä nousevaa, sydäntä kouraisevaa surua, jota on sivustakin vaikea kestää. Itkua, joka kertoo, että jostakin on jouduttu luopumaan.
On luovuttu henkilöstä, toiveista, unelmista, rakkaudesta, ehkä kaunoista ja erimielisyyksistäkin.
Luopumisen kyyneleitä vuodattaville olen pappina punonut lohduksi peittoa armosta. Se peittää meidät päästä varpaisiin. Se ottaa meidät lämpimään syliinsä, kun maailma tuntuu kylmältä. Sen varaan me saamme pudottautua, kun maa jalkojemme alla pettää.
Armo on Jumalan rakkauden vahvin kuva. Meitä rakastetaan niin paljon, että meidän ei tarvitse pelätä. Me saamme tuntea, me saamme elää ja me saamme hypätä tuntemattomaan. Armo ympäröi meitä ja kantaa, tapahtui mitä tahansa.
Uutena vuotena moni jätti ilomielin hyvästit viime vuodelle. Saimme luopua sen synkkyydestä ja kulkea kohti uutta, toivottavasti parempaa vuotta. Luulen, että melko monelle viime vuosi muistutti, mikä elämässä on tärkeää. Ne pienet hyvät hetket, joita siihen kaikesta huolimatta sisältyi, tuntuivat entistä arvokkaammilta. Ne hetket toivat lohdun ja armon valoa elämään muistuttaen siitä, että pimeyden keskelläkin on valoa.
Harvoin joulun sanoma valon lapsen syntymästä on tuntunut yhtä lohdulliselta kuin viime vuonna.
Sellaista pimeyttä ei ole, etteikö hänen valonsa saisi sitä väistymään.
Joulun lapsi loistaa meille armon ja anteeksiannon valoa. Rakkauden valoa, jonka turvin uskaltaa herätä aamuisin kohtaamaan maailman. Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa!
Saamme käydä turvallisin mielin tähän vuoteen ja viedä yhdessä armon valoa kaikkialle sinne, missä sitä kaivataan. Ansaitsemattoman armon lahja kuuluu kaikille.
Sanna-Marika Keränen
vs. seurakuntapastori
Enon seurakunta
Toista ihmistä kohtaan on helpompi olla myötätuntoinen kuin itseä kohtaan.
En ole kova tekemään uudenvuodenlupauksia, mutta tarkastelen mielelläni päälinjoja omasta elämästä ja pohdin, mistä on hyvä pitää kiinni, mitä olisi kannattanut tehdä toisin.
Keskeisin huomioni kuluneesta vuodesta on etätyön armottomuus. Tästä tutkimuksellista tietoa on tuottanut professori Anne Birgitta Pessi yhdessä tutkimusryhmän kanssa (Helsingin yliopisto). He ovat osoittaneet, että myötätunnon ilmaiseminen on etätyössä vaikeutunut: Ruutujen kautta välittyy vain osa siitä, mitä haluamme toisillemme viestiä. Inhimillisyyden välittyminen on haasteellista. Tämän lisäksi ihmiset ovat itselleen ankarampia kuin aikaisemmin: Itsemyötätunto osana työntekoa on vähentynyt. Ankaruus, tiukkuus ja säälimättömyys omaa itseä kohtaan arjessa on lisääntynyt.
Itsemyötätunto on tunnetaito, jota jokaisen on mahdollista harjoitella ja kohentaa. Itsemyötätunto ei ole itsekeskeisyyttä vaan omasta itsestä ja hyvinvoinnista huolehtimista. Kristin Neffin mukaan ystävällisyys itseä kohtaan, lisääntynyt yhteyden kokemus muihin ihmisiin sekä havainnot siitä, mitä itselle kuuluu ovat kaikki itsemyötätunnon elementtejä. Tutkimuksellisesti itsemyötätunto ei ole mitään kevyttä höpsötystä: Tutkimukset osoittavat, että itsemyötätunnon vahvistuminen auttaa positiivisen kannustamisen kautta ihmistä selviytymään erilaisista haasteista ja ongelmatilanteista. Itsemyötätuntotaitojen ollessa ohuemmat negatiivinen puhe itselle lukkiuttaa ajatuksia ja vaikeuttaa haasteiden selvittämistä.
Omien tunteiden tiedostaminen ja niiden äärelle pysähtyminen arjen kiireessä voi olla haastavaa: Jos koet stressiä tai riittämättömyyttä, osaatko silloin pysähtyä? Millaisia ajatuksia sinulla on silloin mielessä?
Keväällä huomasin, että oma sisäinen ääneni oli salakavalasti muuttunut ankarammaksi. Sisäinen dialogi jää helposti huomaamattomaksi: jos kuitenkin pysähtyy omien ajatusten äärelle, voi kuulla, miten puhuu itse itselleen. Lempeää sisäistä puhetta on mahdollista lisätä, jos havaitsee mielen tuottavan sättivää dialogia arjessa. Ajatus siitä, miten puhuisin toiselle samankaltaisessa tilanteessa voi auttaa, sillä toista ihmistä kohtaan on helpompi olla myötätuntoinen kuin itseä kohtaan. Sisäisen dialogin tiedostamisen kautta myös itsemyötätunto kasvaa.
Vahvistusta sisäisen dialogin, itsemyötätunnon ja armollisuuden äärellä toivon meille kaikille vuodelle 2021!
Anteeksiantamisen laastaria ei pidä lätkäistä haavan päälle liian nopeasti, muuten haava tulehtuu, sanoo skeematerapeutti, pastori Miia Moisio.
Anteeksiantamisen laastaria ei pidä lätkäistä haavan päälle liian nopeasti, muuten haava tulehtuu, sanoo skeematerapeutti, pastori Miia Moisio.
Menneet kannattaa työstää läpi, ja työstämisen kautta voi tulla aikuinen ymmärrys, hyväksyntä ja anteeksianto. – Se voi olla vanhojen painoslastien pudottamistyötä. Siinä mielessä anteeksi antaminen on valtavan vapauttava asia, toteaa skeematerapeutti, pastori Miia Moisio. Kuva: iStock/boonyashoat
Anteeksiantaminen ei ole erityisen muodikas sana. Silti se on asia, joka on läsnä skeematerapeutti Miia Moision vastaanotolla päivittäin. Miksi?
Siksi, että terapeutin pakeilla ihmiset avaavat sisäistä kamppailuaan niin itsensä kuin läheistensä ja menneisyytensä kanssa. Usein tähän liittyy niin syyllisyyttä kuin syvää satutetuksi tulemisen kokemusta.
– Viime aikoina olen ajatellut, että ehkä koko terapiaprosessin tavoite on lopulta anteeksi antaminen, sanoo Moisio.
Syiden kohtaamisesta aikuiseen ymmärrykseen
Moision vastaanotolla käy toisinaan ihmisiä, jotka voivat huonosti, joilla on selvittämättömiä asioita ja voimakkaita selittämättömiä tunnereaktioita. Kun oireilun syitä lähdetään selvittämään, niin usein ne juontavat juurensa lapsuuteen, monesti omiin vanhempiin.
– Näin silti, vaikka aiemmin ajattelin, että ei sillä lapsuudella niin iso rooli ole, Moisio sanoo.
Syiden selvittelyssä ei ole kysymys syntipukin etsimisestä, vaan ennemminkin ymmärryksen hakemisesta.
– On hyvä tiedostaa, mistä se kaikki inhimillinen kipu tulee, olipa taustalla sitten hylkäämistä, vaille jäämistä tai kaltoinkohtelua. Tärkeätä on kuitenkin se, että ihminen oppisi katsomaan omaa sukuhistoriaansa myötätunnolla. Sellaisella ajatuksella, että eivät nekään ihmiset oikein osanneet, sanoo Moisio.
Menneet kannattaa työstää läpi, ja työstämisen kautta voi tulla aikuinen ymmärrys, hyväksyntä ja anteeksianto.
– Se voi olla vanhojen painoslastien pudottamistyötä. Siinä mielessä anteeksi antaminen on valtavan vapauttava asia, Moisio toteaa.
Moni syyttää itseään esimerkiksi uupumisesta – ankaraa sisäistä puhetta on hyvä kohtuullistaa
Aina ja kaikessa ei kuitenkaan ole kyse lapsuudesta. Anteeksiantamisen tematiikka liittyy moniin muihinkin ihmissuhteisiin. Toisinaan on vaikea antaa anteeksi toiselle, toisinaan itselle.
– Joskus ihminen kokee tehneensä jotakin väärin, ja potee siitä syyllisyyttä. Monesti tähän liittyy ankara sisäinen puhe, jolla ihminen soimaa itseään, sanoo Moisio.
Moni syyttää Moision mukaan itseään esimerkiksi uupumisesta. He kyselevät itseltään, miksi olen ajanut itseni tällaiseen olotilaan, vaikka olen tiennyt, että tämä ei tee minulle hyvää.
– Kun asiaa sitten katsotaan vähän tarkemmin, saatetaan huomata, että ihminen on jo lapsena oppinut toimimaan tietyllä tavalla. Saman toimintatavan jatkaminen on ollut hänelle luonnollista myös aikuisuudessa. Sitten uupumus on lopulta katkaissut rumban.
Tällaisessa tilanteessa on Moision mukaan keskeistä se, että ihminen kohtuullistaa sisäistä puhettaan ja antaa itselleen anteeksi myös sitä, että on rääkännyt itseään ankarilla puheilla.
– Olisi tärkeätä, että ihminen pystyisi ajattelemaan, että muuhun en kyennyt, muuta en osannut. Ja pääsisi sitä kautta huomaamaan sen, että elämässä tarjoutuu uusi mahdollisuus – niin kuin elämässä niin monta kertaa tapahtuu, sanoo Moisio.
Usein syyllisyyden kokemus liittyy Moision mukaan myös vanhemmuuteen. Tämä on näkynyt erityisesti niissä yhteydenotoissa, joita Moisio on saanut julkaistuaan teoksen Toivon kirja masennuksesta (Otava 2018 ).
– Masentuneen läheiset ovat ottaneet yhteyttä, ja kyselleet, ovatko he saaneet aikaan tämän masennuksen. Tässä kohtaa on myös tärkeätä se armollisuus. Me olemme kaikki ihmisiä, ja vain ihmisiä. Me teemme virheitä, toimimme aina omista lähtökohdista ja uskomuksistamme käsin, sanoo Moisio.
Joskus on helpompi vihata kuin surra
Mutta entäpä sitten, jos ihmisen kipu liittyykin siihen, että ei pysty antamaan anteeksi toiselle tämän tekemiä asioita?
– Joskus anteeksi antaminen on todella, todella vaikeata. Anteeksiantamislaastaria ei pidäkään lätkäistä liian nopeasti haavan päälle, muuten se tulehtuu. Asian työstäminen vaatii aikaa.
– Mutta on myös niin, että joskus anteeksiantoprosessi jää kesken. Silloin olisi tärkeätä hyväksyä sekin, että jos tämä on sellainen asia, jota minä en pysty itsessäni jumppaamaan anteeksiantoon asti, niin olkoot sitten niin, toteaa Moisio.
Joskus anteeksiantamattomuudessa on terapeutin mukaan kyse siitä, että ihminen jää pitämään kiinni vihasta, koska vihan alla on vielä vaikeampia tunteita. Usein siellä on suru.
– Jos uskalletaan mennä kohtaamaan ne todelliset vaikeat tunteet, niin voi olla, että se anteeksianto avautuukin niiden todellisten tunteiden tuntemisen kautta. Silloin ei tarvitse enää pitää kiinni vihasta, sanoo Moisio.
Hengellisessä anteeksiantamuksessa ihminen avautuu myös Jumalalle, joka on Rakkaus
Anteeksiantamus on Moisiolle erityisen merkityksellinen asia paitsi terapeuttina, myös pappina.
– Anteeksiantamus on hyvin kaunis kristillinen sanoma. Koen kunniatehtäväksi sen, että saan olla sellaisen sanoman välittäjä, erityisesti ripissä ja ehtoollisessa.
– Hengellisessä anteeksiantamuksessa ihminen avautuu inhimillisen anteeksiantamisen lisäksi myös armolliselle, rakastavalle, anteeksiantavalle Jumalalle.
Siinä ollaankin syvällä pääsiäisen sanomassa: Kristillisen uskon mukaan Jeesus kuoli ristillä ihmisten syntien tähden.
– Minulle synti-sana on tosi vieras, vaikka pappi olenkin. Mutta ajattelen, että synti on etääntymistä Jumalasta. Se on sitä, että ihminen on eksynyt omasta todellisesta olemuksestaan, siitä, missä asuu myös Jumala.
– Jumala on rakkaus. Siksi synti on etääntymistä todellisesta, puhtaasta rakkaudesta. Se onkin se ainut synti, mikä meillä on, toteaa Moisio.
Ja pääsiäisen sanoman mukaan senkin saa anteeksi. Kristuksen tähden.
Ihminen kaipaa ehjää elämäntarinaa, moni työstää tarinaansa läpi elämänsä
Moision mukaan ihmisessä asuu ehjän elämäntarinan kaipuu.
– Tämä näkyy hyvin vanhusten kohdalla, jotka muistelevat menneitä asioita aina kun joku vain jaksaa kuunnella. Minusta tuntuu, että vanhuusvuosien tarkoitus voi olla se, että puhumalla menneistä syvennetään ja luodaan ehyttä elämäntarinaa loppuun asti.
– Toisaalta ajattelen niin, että kesken matkaa tehty elämäntarinan eheyttäminen on hyvä asia. Tosi paljon ihmiset haluavatkin varsinkin puolivälin krouvissa, neljänkympin korvilla, pysähtyä menneen elämän äärelle.
Ehjää elämäntarinaa voi rakentaa käymällä läpi elämänsä kipukohtia ja ne läpikäytyään antamalla lopulta anteeksi.
– Siitä voi seurata syvä tunne, että joku on räätälöinyt tämän minun reissuni juuri tällaiseksi kuin se oli. Moni kokee, että voidakseni olla tässä hetkessä juuri se, joka olen, minun piti kokea juuri se, mitä koin.
– Kun kaikki palapelin palaset ovat suurin piirtein koossa, ihminen voi lopulta aika hyvin, Moisio toteaa.
En ole kova tekemään uudenvuodenlupauksia, mutta tarkastelen mielelläni päälinjoja omasta elämästä ja pohdin, mistä on hyvä pitää kiinni, mitä olisi kannattanut tehdä toisin.
Kirkkotie 