Joskus on vaikea antaa anteeksi itselle, joskus toiselle – Irti päästäminen on silkkaa armoa

Anteeksiantamisen laastaria ei pidä lätkäistä haavan päälle liian nopeasti, muuten haava tulehtuu, sanoo skeematerapeutti, pastori Miia Moisio.

Anteeksiantaminen ei ole erityisen muodikas sana. Silti se on asia, joka on läsnä skeematerapeutti Miia Moision vastaanotolla päivittäin. Miksi?

Siksi, että terapeutin pakeilla ihmiset avaavat sisäistä kamppailuaan niin itsensä kuin läheistensä ja menneisyytensä kanssa. Usein tähän liittyy niin syyllisyyttä kuin syvää satutetuksi tulemisen kokemusta.
– Viime aikoina olen ajatellut, että ehkä koko terapiaprosessin tavoite on lopulta anteeksi antaminen, sanoo Moisio.

Syiden kohtaamisesta aikuiseen ymmärrykseen

Moision vastaanotolla käy toisinaan ihmisiä, jotka voivat huonosti, joilla on selvittämättömiä asioita ja voimakkaita selittämättömiä tunnereaktioita. Kun oireilun syitä lähdetään selvittämään, niin usein ne juontavat juurensa lapsuuteen, monesti omiin vanhempiin.
– Näin silti, vaikka aiemmin ajattelin, että ei sillä lapsuudella niin iso rooli ole, Moisio sanoo.

Syiden selvittelyssä ei ole kysymys syntipukin etsimisestä, vaan ennemminkin ymmärryksen hakemisesta.
– On hyvä tiedostaa, mistä se kaikki inhimillinen kipu tulee, olipa taustalla sitten hylkäämistä, vaille jäämistä tai kaltoinkohtelua. Tärkeätä on kuitenkin se, että ihminen oppisi katsomaan omaa sukuhistoriaansa myötätunnolla. Sellaisella ajatuksella, että eivät nekään ihmiset oikein osanneet, sanoo Moisio.

Menneet kannattaa työstää läpi, ja työstämisen kautta voi tulla aikuinen ymmärrys, hyväksyntä ja anteeksianto.
– Se voi olla vanhojen painoslastien pudottamistyötä. Siinä mielessä anteeksi antaminen on valtavan vapauttava asia, Moisio toteaa.

Moni syyttää itseään esimerkiksi uupumisesta – ankaraa sisäistä puhetta on hyvä kohtuullistaa

Aina ja kaikessa ei kuitenkaan ole kyse lapsuudesta. Anteeksiantamisen tematiikka liittyy moniin muihinkin ihmissuhteisiin. Toisinaan on vaikea antaa anteeksi toiselle, toisinaan itselle.
– Joskus ihminen kokee tehneensä jotakin väärin, ja potee siitä syyllisyyttä. Monesti tähän liittyy ankara sisäinen puhe, jolla ihminen soimaa itseään, sanoo Moisio.

Moni syyttää Moision mukaan itseään esimerkiksi uupumisesta. He kyselevät itseltään, miksi olen ajanut itseni tällaiseen olotilaan, vaikka olen tiennyt, että tämä ei tee minulle hyvää.
– Kun asiaa sitten katsotaan vähän tarkemmin, saatetaan huomata, että ihminen on jo lapsena oppinut toimimaan tietyllä tavalla. Saman toimintatavan jatkaminen on ollut hänelle luonnollista myös aikuisuudessa. Sitten uupumus on lopulta katkaissut rumban.

Tällaisessa tilanteessa on Moision mukaan keskeistä se, että ihminen kohtuullistaa sisäistä puhettaan ja antaa itselleen anteeksi myös sitä, että on rääkännyt itseään ankarilla puheilla.
– Olisi tärkeätä, että ihminen pystyisi ajattelemaan, että muuhun en kyennyt, muuta en osannut. Ja pääsisi sitä kautta huomaamaan sen, että elämässä tarjoutuu uusi mahdollisuus – niin kuin elämässä niin monta kertaa tapahtuu, sanoo Moisio.

Usein syyllisyyden kokemus liittyy Moision mukaan myös vanhemmuuteen. Tämä on näkynyt erityisesti niissä yhteydenotoissa, joita Moisio on saanut julkaistuaan teoksen Toivon kirja masennuksesta (Otava 2018 ).
– Masentuneen läheiset ovat ottaneet yhteyttä, ja kyselleet, ovatko he saaneet aikaan tämän masennuksen. Tässä kohtaa on myös tärkeätä se armollisuus. Me olemme kaikki ihmisiä, ja vain ihmisiä. Me teemme virheitä, toimimme aina omista lähtökohdista ja uskomuksistamme käsin, sanoo Moisio.

Joskus on helpompi vihata kuin surra

Mutta entäpä sitten, jos ihmisen kipu liittyykin siihen, että ei pysty antamaan anteeksi toiselle tämän tekemiä asioita?
– Joskus anteeksi antaminen on todella, todella vaikeata. Anteeksiantamislaastaria ei pidäkään lätkäistä liian nopeasti haavan päälle, muuten se tulehtuu. Asian työstäminen vaatii aikaa.
– Mutta on myös niin, että joskus anteeksiantoprosessi jää kesken. Silloin olisi tärkeätä hyväksyä sekin, että jos tämä on sellainen asia, jota minä en pysty itsessäni jumppaamaan anteeksiantoon asti, niin olkoot sitten niin, toteaa Moisio.

Joskus anteeksiantamattomuudessa on terapeutin mukaan kyse siitä, että ihminen jää pitämään kiinni vihasta, koska vihan alla on vielä vaikeampia tunteita. Usein siellä on suru.
– Jos uskalletaan mennä kohtaamaan ne todelliset vaikeat tunteet, niin voi olla, että se anteeksianto avautuukin niiden todellisten tunteiden tuntemisen kautta. Silloin ei tarvitse enää pitää kiinni vihasta, sanoo Moisio.

Hengellisessä anteeksiantamuksessa ihminen avautuu myös Jumalalle, joka on Rakkaus

Anteeksiantamus on Moisiolle erityisen merkityksellinen asia paitsi terapeuttina, myös pappina.
– Anteeksiantamus on hyvin kaunis kristillinen sanoma. Koen kunniatehtäväksi sen, että saan olla sellaisen sanoman välittäjä, erityisesti ripissä ja ehtoollisessa.
– Hengellisessä anteeksiantamuksessa ihminen avautuu inhimillisen anteeksiantamisen lisäksi myös armolliselle, rakastavalle, anteeksiantavalle Jumalalle.

Siinä ollaankin syvällä pääsiäisen sanomassa: Kristillisen uskon mukaan Jeesus kuoli ristillä ihmisten syntien tähden.
– Minulle synti-sana on tosi vieras, vaikka pappi olenkin. Mutta ajattelen, että synti on etääntymistä Jumalasta. Se on sitä, että ihminen on eksynyt omasta todellisesta olemuksestaan, siitä, missä asuu myös Jumala.
– Jumala on rakkaus. Siksi synti on etääntymistä todellisesta, puhtaasta rakkaudesta. Se onkin se ainut synti, mikä meillä on, toteaa Moisio.

Ja pääsiäisen sanoman mukaan senkin saa anteeksi. Kristuksen tähden.

Ihminen kaipaa ehjää elämäntarinaa, moni työstää tarinaansa läpi elämänsä

Moision mukaan ihmisessä asuu ehjän elämäntarinan kaipuu.
– Tämä näkyy hyvin vanhusten kohdalla, jotka muistelevat menneitä asioita aina kun joku vain jaksaa kuunnella. Minusta tuntuu, että vanhuusvuosien tarkoitus voi olla se, että puhumalla menneistä syvennetään ja luodaan ehyttä elämäntarinaa loppuun asti.
– Toisaalta ajattelen niin, että kesken matkaa tehty elämäntarinan eheyttäminen on hyvä asia. Tosi paljon ihmiset haluavatkin varsinkin puolivälin krouvissa, neljänkympin korvilla, pysähtyä menneen elämän äärelle.

Ehjää elämäntarinaa voi rakentaa käymällä läpi elämänsä kipukohtia ja ne läpikäytyään antamalla lopulta anteeksi.
– Siitä voi seurata syvä tunne, että joku on räätälöinyt tämän minun reissuni juuri tällaiseksi kuin se oli. Moni kokee, että voidakseni olla tässä hetkessä juuri se, joka olen, minun piti kokea juuri se, mitä koin.
– Kun kaikki palapelin palaset ovat suurin piirtein koossa, ihminen voi lopulta aika hyvin, Moisio toteaa.

Virpi Hyvärinen