Mies, pitkälle edennyt keuhkosyöpä ja kutistuneet kodin seinät. Päivät ovat pitkät, ovi saisi käydä useammin. Oma jalka kantaa vain vaivoin kynnyksen yli. Kun toisinaan pääsee ihmisten ilmoille, jotkut sanat satuttavat. Eikö sitä pitäisi kuskin paikalla olla eikä matkustajana? No et oo vielä kuollu. En oo viittiny käydä, kun niin huonossa kunnossa olet.
Omasta toimintakyvystä luopuminen on yksi elämän suurimpia kipuja. Miten me osaisimme sellaisen kivun äärellä osoittaa toisillemme myötätuntoa ja tukea, olla rohkeasti läsnä ja nähdä ihminen, toimintakyvyn rajoitteiden sijaan?
Onneksi on niitä toisenlaisiakin kohtaamisia. Kun joku pysähtyy juttelemaan arkisista asioista: kesän tulosta, sateen määrästä ja tulevista tietöistä. Kyselee kuulumisia aidosti välittäen ja myötäeläen.
Tai kun naapuri soittaa ovikelloa, muovipussissa mukanaan kaksi kylmää juomaa. Kun lapsenlapsi istuu viereen ja tervehtii niin kuin aina ennenkin. Kun aikuisen lapsen kanssa voi katsella pihamaalla pääskysten lentoa tai muistella kolmen sukupolven kalareissuja. Kun nukkumaan käydessä voi puristaa puolison kättä ja toinen puristaa takaisin. Näissä kohtaamisissa asuu toivo.
Kun on kasvotusten elämän rajallisuuden kanssa, voi huomata kuinka paljon maailmaan mahtuu turhaa kiirettä. Aivan kuin kello seisahtuisi ja kuulisit kysymyksen: Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Mikä kantaa elämässä ja rajan yli? Sillä hetkellä voi tuntua siltä, että haluaisit pysäyttää koko maailman miettimään samaa mutta et siihen pysty. Kukin voi pysäyttää vain itsensä. Missä haluat juuri nyt olla? ”Jos odotat aikaa, parempaa aikaa, odotat seuraavaan elämään”, lauloi edesmennyt Aki Sirkesalo.
Vakava sairastuminen on elämän suurimpia kriisejä. On luovuttava niin paljosta ja sopeuduttava niin paljoon, että se voi hetkittäin tuntua musertavalta. Ihmisen mieli liikkuu tämän hetken, menneisyyden ja tulevaisuuden välillä usein enemmän kuin koskaan aiemmin. Millainen jälki minusta jää? Onko elämälläni ollut merkitystä? Mitä on elämäni tästä eteenpäin? Kuinka paljon ja millaista aikaa on jäljellä?
Me tarvitsemme toisiamme. Piipahtamaan, pysähtymään ja olemaan läsnä, silloinkin ja erityisesti silloin, kun elämä alkaa meitä riisua. Moni pelkää turhaan, ettei osaa. Entäpä jos se riittää, että on niin kuin aina ennenkin? Älä odota seuraavaan elämään.
Piia Nurhonen
perheneuvoja,
psykoterapeutti
piia.nurhonen@evl.fi