Lapseni on nyt kolmen kuukauden ikäinen. Hän on juuri oppinut hymyilemään, nauramaan ja kääntymään mahalleen. Hän on oppinut kannattelemaan päätään ja katselemaan ympärilleen. Hän on myös oppinut tunnistamaan vanhempiensa äänet.
Kun harmitus tulee, hänen suunsa kääntyy mutturalle ja silmät vetistyvät kyynelistä. Itku ei lakkaa, ennen kuin hän pääsee turvalliseen syliin, kuulee tutun äänen ja tuntee hellän kosketuksen. Hädässä löytyy turva eikä enää tarvitse huutaa.
Siinä pienen lapsen suhteessa meihin vanhempiin on paljon samaa kuin meidän ihmisten ja Jumalan suhteessa. Pärjäämme melko hyvin elämämme vesissä, kunnes tulee liian suuri aalto ja meinaamme upota. Silloin, veden varaan joutuneina, me huudamme hätäämme kohti Jumalaa. Kipumme keskellä me toivomme pääsevämme turvalliseen syliin ja tulevamme meitä vahvempien käsien kantamiksi.
Raamatussa kuvataan, miten Jeesus saa kuuron kuulemaan ja mykän puhumaan. Hän hoitaa apua pyytävää. Jeesus ei karta elämässään virheitä tehnyttä, ei eksynyttä eikä yhä uudelleen erehtyvää. Jeesus tulee itkevän luo, kuivaa kyyneleet ja nostaa syliinsä.
Osaisimmepa me kohdata toisemme samalla herkkyydellä. Osaisimmepa olla yhtä helliä toisillemme kuin vanhemmat lapselleen.
Tämä tuo mieleen vanhan veisun, joka alkaa: ”Minä Luojalta kaksi kättä sain. Luoja kuiskasi: rakasta niillä”. Kuitenkaan laulaja ei saa käsillään aikaiseksi kuin tuhoa, joten hän päättää näyttää kömpelöitä käsiään Luojalleen, joka silmät kyyneleissä, ollenkaan syyttämättä vastaa: ”Anna minulle kädet likaiset. Minä tahdon ne hoitaa ja pestä.” Ja siinä hetkessä ne kädet alkavat soida Jumalan hellin sävelin.
Me voisimme opetella antamaan kätemme Jumalalle pestäväksi. Siinä samalla me annamme ne hänen käyttöönsä. Voisimme opettaa toinen toistamme siihen, että kaikkea elävää kohdellaan rakkaudella ja pienemmistä pidetään aina huolta.
Ehkä jossain vaiheessa oppisimme katsomaan toisiamme Jumalan silmien kautta. Näkisimme armoa tuhlanneet, hyvissä aikeissaan epäonnistuneet ja turvallisilta teiltä eksyneet läheisemme, ja torjumisen sijaan uskaltaisimme avata kätemme halaukseen.
Sanna-Marika Hallayö
pastori
äitiyslomalainen