Avainsana: vertaistuki

Lapsella on asiaa

Eroperheen lapsi voi kärsiä kahden kodin ikävästä hyvinkin pitkään. Lapsella on asiaa -vertaisryhmässä eron aiheuttamia tunteita käsitellään lapsen tasoisilla toiminnallisilla menetelmillä.

Eroperheen lapsi voi kärsiä kahden kodin ikävästä hyvinkin pitkään. Lapsella on asiaa -vertaisryhmässä eron aiheuttamia tunteita käsitellään lapsen tasoisilla toiminnallisilla menetelmillä.

Kaksi naista istuvat hymyillen pöydän ääressä.
Lähiötalon ohjaaja ja kehittäjä Malla Luodelahti ja Rantakylän seurakunnan lastenohjaaja Anu Hynninen liputtavat vertaistuen puolesta. Vertaistuen avulla vaikeat asiat normalisoituvat, ja toisilta vanhempien eron kokeneilta lapsilta voi saada vinkkejä esimerkiksi siihen, mikä helpottaa ikävää toisen vanhemman luo. Kuva: Tea Ikonen

Rantakylän seurakunta ja Lähiötalo aloittavat tammikuussa 7–9-vuotiaille eroperheiden lapsille suunnatun Lapsella on asiaa -vertaisryhmän, jossa lapset voivat käsitellä vanhempiensa eroon liittyviä ajatuksia ja tunteita turvallisessa ympäristössä.

– Sekin riittää, että ero on vasta tulossa, siitä on keskusteltu lapsen kanssa ja uudet asumisjärjestelyt ovat vireillä, kertoo ohjaaja ja kehittäjä Malla Luodelahti ViaDia Joensuu ry:n ylläpitämästä Lähiötalosta.

Vanhempien erosta voi olla kulunut myös pidempi aika.

– Lapsi voi kantaa eroon liittyviä tunteita kauan. Esimerkiksi toisen vanhemman ikävä voi kestää hyvinkin pitkään, monia vuosia, toteaa lastenohjaaja Anu Hynninen Rantakylän seurakunnasta.

Juuri kahden kodin ikävää Luodelahti ja Hynninen pitävät merkittävimpänä eroperheen lapsen tuntemuksena. Lisäksi lapset voivat kokea lojaliteettiristiriitaa: voiko vanhemmalle kertoa toisen vanhemman luona tehdyistä kivoista asioista ilman, että vanhemmalle tulee paha mieli? Ristiriita voi olla siinäkin, että eri kodeissa on eri säännöt. Myös vanhemman uusi kumppani ja tämän lapset herättävät tunteita.

Erosta kannattaa puhua avoimesti

Lapselle kannattaa kertoa erosta rehellisesti lapsen ikätason mukaisesti syyllistämättä toista vanhempaa tai lasta itseään. Myös päiväkodin, koulun ja harrastusten vetäjien olisi hyvä olla tietoisia siitä, että vanhemmat ovat eroamassa. Näin heidän on helpompi ymmärtää lasta ja olla tukena, jos tämä oireilee eron vuoksi.

Jos lapsi ei oireile näkyvästi, ei se tarkoita sitä, etteikö vanhempien ero herättäisi hänessä tunteita.

– Lapsi voi yrittää suojella vanhemman tunteita. Se on kuitenkin aikamoinen taakka kannettavaksi lapselle. Kyllä se jossain vaiheessa purkautuu jollain tavalla, Luodelahti sanoo.

Vertaistuki normalisoi eroon liittyviä asioita

Lapsella on asiaa -vertaisryhmässä eron aiheuttamia tunteita käsitellään toiminnallisilla menetelmillä kuten piirtämisen, satujen, leikkien ja pelien kautta.

– Eroon liittyvät asiat normalisoituvat, kun on vertaistukea. Ryhmästä voi myös saada vinkkejä, miten joku toinen helpottaa omaa ikäväänsä, Luodelahti toteaa.

Ryhmä kokoontuu viisi kertaa Lähiötalolla. Lisäksi ennen ryhmän aloittamista ja sen jälkeen järjestetään perhekeskustelu vanhempien kanssa.

Eroperheessä ei tarvitse olla isoja ongelmia, jotta lapsi voi tulla ryhmään. Tärkeää on, että molemmat vanhemmat ovat antaneet luvan lapsen osallistumiselle.

– Ajattelen, että tämä on arvokas kokemus kaikille lapsille, joiden vanhemmat ovat eronneet ja joilla on kaksi kotia. Suosittelen tällaista ryhmää hyvin varhaisessa vaiheessa ennaltaehkäisevästi, Luodelahti sanoo.

Tea Ikonen

Lapsella on asiaa

  • Vertaisryhmä 7–9-vuotiaille lapsille, joiden vanhemmat ovat eronneet tai eroamassa
  • Viisi tapaamiskertaa kerran viikossa tiistaisin 24.1.­–21.2. klo 17–18.30 Rantakylän Lähiötalolla (Riihisärkänkatu 6 c 16)
  • Ohjaajina toimivat Anu Hynninen Rantakylän seurakunnasta ja Malla Luodelahti Lähiötalolta
  • Ilmoittautuminen 15.1. mennessä joensuunseurakunnat.fi/ilmoittaudu

Sururyhmässä käsitellään ajatuksia ja tunteita luottamuksellisesti

Sururyhmät tarjoavat vertaistukea, pyhäinpäivänä muistellaan yhdessä edesmenneitä ja pyhäinpäivän rastirata hautausmaalla antaa tukea kuolemasta puhumiseen lapselle.

Sururyhmät tarjoavat vertaistukea, pyhäinpäivänä muistellaan yhdessä edesmenneitä ja pyhäinpäivän rastirata hautausmaalla antaa tukea kuolemasta puhumiseen lapselle.

Kaksi seurakunnan työntekijää juttelevat ulkona kirkon edessä.
Rantakylän seurakunnan pastori Katriina Puustinen (oik.) ja diakoni Auli Pehkonen toteavat, että sururyhmä on avoin kaikille suruunsa vertaistukea kaipaaville riippumatta siitä, mihin seurakuntaan kuuluu tai kuuluuko kirkkoon ollenkaan. Ryhmässä surua käsitellään jokaisella kerralla eri teemasta käsin. Ryhmän jäsenet ja ohjaajat ovat vaitiolovelvollisia ryhmässä käydyistä keskusteluista sekä toisista ryhmäläisistä. Kuva: Tea Ikonen

Lokakuisena torstai-iltana Rantakylän kirkon takkahuoneessa on alkamassa sururyhmä. Se on läheisensä menettäneille tarkoitettu vertaisryhmä, jossa käsitellään suruun liittyviä asioita ryhmäläisten kokemuksista ja ajatuksista käsin.

Sururyhmä on avoin kaikille suruunsa vertaistukea kaipaaville riippumatta siitä, mihin seurakuntaan kuuluu tai kuuluuko kirkkoon ollenkaan.

– Läheisen kuolemasta on hyvä olla kulunut muutama kuukausi, jotta sureva jaksaa olla mukana ryhmässä, pystyy puhumaan menetyksestään ja kuuntelemaan myös toisia, kertoo Rantakylän seurakunnan pastori Katriina Puustinen.

Rantakylässä sururyhmään otetaan kahdeksan ihmistä, jotta jokaiselle ryhmäläiselle jää aikaa ja tilaa. Ryhmä voi olla pienempikin, jos ilmoittautuneita on vähemmän. Ryhmää vetää Puustinen työparinaan diakoni Auli Pehkonen.

Jokaisella tapaamiskerralla on oma teemansa

Jokaisella tapaamiskerralla käsitellään yhtä teemaa, kuten esimerkiksi hautajaisia, tunteita tai lohdutusta.

– Sururyhmän ohjaajilla on käytettävissään ja muokattavissaan sururyhmän vetämiseen olevaa materiaalia. Myös ryhmäläisiltä voi tulla toiveita, Puustinen sanoo.

Rantakylän seurakunnan sururyhmä kokoontuu kahden viikon välein. Tapaaminen alkaa yleensä kahvittelulla, jonka jälkeen surua siirrytään käsittelemään kulloisenkin teeman näkökulmasta. Lopuksi on lyhyt hiljentyminen. Yksi kerta kestää yleensä 1,5 tuntia.

Sururyhmässä on tilaa kaikenlaisille tunteille

Ensimmäisen kokoontumisen jälkeen sururyhmä on suljettu ryhmä, jonka jäsenillä ja ohjaajilla on vaitiolovelvollisuus. Puustinen painottaakin vastaavansa Kirkkotie-lehden kysymyksiin yleisellä tasolla.

Hänen mukaansa sururyhmissä saa kokemuksen siitä, että on muitakin surevia ja omasta surusta voi puhua ilman, että tarvitsee kannatella toisia samaa surua kantavia.

– Sururyhmän tarkoitus on myös poistaa suruun liittyviä vääriä käsityksiä. Sellainen voi olla ajatus siitä, että suru etenisi kaikilla samalla tavalla tai menisi tietyssä ajassa ohi. Sururyhmässä surulle ja kaikille siihen liittyville tunteille ja ajatuksille on tilaa.

Seuraavat sururyhmät Joensuun seurakuntayhtymässä alkavat ensi vuoden puolella. Kontiolahden seurakunnassa sururyhmä alkaa marraskuussa, ja siihen voi ilmoittautua perjantaihin 28.10. saakka.

Pyhäinpäivän rastirata auttaa käsittelemään kuolemaa lasten kanssa

Edesmenneitä läheisiä muistellaan pyhäinpäivänä, joka on loka-marraskuun vaihteeseen sijoittuva kirkkopyhä. Pyhäinpäivänä omaiset vievät perinteisesti edesmenneiden läheisten haudoille kynttilöitä, seppeleitä ja kukkia. Seurakunnat järjestävät jumalanpalveluksia, joissa luetaan jokaisen vuoden aikana kuolleen vainajan nimi ja sytytetään hänen muistokseen kynttilä.

Joensuun, Rantakylän ja Pielisensuun seurakunnat järjestävät lapsiperheille suunnatun pyhäinpäivän rastiradan Joensuun hautausmaalla lauantaina 5.11. kello 16–18. Rastiradalla tutustutaan pyhäinpäivään ja hautausmaahan sinne sijoiteltujen, pyhäinpäivään liittyvien tehtäväpisteiden avulla. Tehtäväpisteillä pääsee muun muassa poseeraamaan enkelin kanssa, halaamaan lohtunallea tai kirjoittamaan taivaspostia henkilölle, jota kaipaa. Kierrokseen kuuluu myös mehutarjoilu.

Pyhäinpäivän rastirata järjestetään nyt toista kertaa. Pielisensuun seurakunnan varhaiskasvatuksen ohjaaja Riitta Mälkösen mukaan lapsiperheet antoivat siitä hyvää palautetta viime vuonna.

– Vanhemmat arvostivat sitä, että hautausmaahan pääsee tutustumaan luontevasti ja saa tukea keskusteluun lasten kanssa vaikeahkosta aiheesta – kuolemasta ja siihen liittyvistä asioista, Mälkönen kertoo.

Haastattelujen lisäksi jutussa on käytetty lähteenä evl.fi:tä.

 

Tea Ikonen

 

Tulossa

  • Sururyhmä alkaa to 19.1.2023 klo 14 Louhelantuvan kerhohuoneella (Koulukatu 7). Ryhmä on kaikille avoin ja kokoontuu kuusi kertaa parittomilla viikoilla. Voit ilmoittautua ryhmään, kun läheisesi kuolemasta on vähintään kolme kuukautta. Ilmoittaudu viimeistään 10.1. diakonissa Satu Haloselle, p. 050 385 5139, tai diakoni Marja Ikoselle, p. 050 327 1382. Järj. Joensuun ev.lut. seurakunnat.
  • Pyhäinpäivän rastirata lapsiperheille la 5.10. klo 16–18 Joensuun hautausmaalla.
  • Pyhäinpäivän iltakirkot ja muut pyhäinpäivän tilaisuudet seurakunnissa, katso www.joensuunseurakunnat.fi/tapahtumat.

5xmielessä: ”Ilman raittiutta miulla ei olisi mitään”

Vuonna 2012 Teemu Vepsä oli mielisairaalan suljetulla osastolla takanaan 27 vuoden päihdeongelma. Päästyään päihdekuntoutukseen ja vertaistuen piiriin Vepsä raitistui ja toimii nykyään häntä auttaneen Helppi-yhteisön toiminnanjohtajana.

Vuonna 2012 Teemu Vepsä oli mielisairaalan suljetulla osastolla takanaan 27 vuoden päihdeongelma. Päästyään päihdekuntoutukseen ja vertaistuen piiriin Vepsä raitistui ja toimii nykyään häntä auttaneen Helppi-yhteisön toiminnanjohtajana.

Mustatakkinen mies katsoo kameraan.
– Minua kiinnostaa vieläkin kaikkien vuosien jälkeen toipuminen ja oman itseni koodaaminen uudelleen. Olen saanut puhua kaiken ja menneisyys on tavallaan pyyhkiytynyt pois elämästä. En enää roiku menneisyydessä, vaan elän tässä hetkessä, kertoo itsekin kuntoutuksen läpikäynyt Helppi-yhteisön toiminnanjohtaja Teemu Vepsä. Kuvaaja: Kirsi Taskinen

1 PÄIHTEET. Olin henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti ihan loppu 37-vuotiaana. Olin käyttänyt päihteitä 10-vuotiaasta asti päivittäin. Asuin kadulla melkein 20 viimeistä vuotta. Olin tosi yksin, ympärillä ei ollut ketään. Muut päihteidenkäyttäjätkään eivät halunneet olla miun seurassa, koska olin väkivaltainen ja varastin. Olin ollut katkolla kymmeniä kertoja, mutta vasta Helppi-yhteisö oli ensimmäinen oikea päihdekuntoutus elämäni aikana.

2 VERTAISTUKI. Kuntoutuksessa ajattelin aluksi, että en pysty lopettamaan päihteiden käyttöä. Onneksi ihmiset siinä ympärillä kantoivat minua ensimmäiset kaksi vuotta. Ja puitteet olivat hyvät: raittiita ihmisiä ympärillä, hyvä ruoka ja tekemistä koko ajan. Olen ollut Helpissä kuntoutuksesta asti. Sieltä sain opintojen jälkeen ensimmäisen työpaikkani. Niistä ihmisistä, jotka olivat silloin miulle esimerkkinä, on tullut läheisiä ystäviä. Ja nyt olen itse esimerkkinä.

3 VIEROITUSOIREET. Raitistuin Helppi-yhteisöön tultuani kerta laakista. Fyysiset vieroitusoireet oli nopeasti käyty läpi, mutta henkiset oireet olivat vaikeat. Kaikki häpeä, pelot, oma arvottomuuden tunne, tehdyt teot ja tekemättä jättämiset puskivat päälle. Poppakonstia ei ole, tämä on puhumalla ratkaistavissa oleva asia. Jos haluaa, raitistuminen onnistuu keneltä vaan. Raittius on miun elämän ykkösasia. Rakkaat läheiset tulevat sen jälkeen.

4 HELPPI-YHTEISÖ. Asiakkaamme ovat päihdeongelmaisia miehiä joka puolelta Suomea. Reittejä asiakkaaksi on monia, osa tulee kaupungin päihdepalveluiden kautta ja osa työnantajan lähettämänä tai muualta. Hoitojaksojen pituus on yleensä yhdestä kuuteen kuukautta riippuen asiakkaan taustasta. Meiltä ei laiteta ketään kadulle, asunto järjestetään kaikille, jotka käyvät hoidon ja näyttävät motivaation raittiuteen.

5 JUURISYY. Hoitojakso on psyykkinen ja fyysinen ja sisältää paljon yksilökeskusteluja. Niiden avulla etsitään sitä juurisyytä, miksi on turvauduttu päihteisiin. Yritetään ratkaista se kaikista perimmäisin syy. Puhutaan ja kuunnellaan. Ja uskotaan täyspäihteettömyyteen. Kannustan hakemaan apua, koska sitä on saatavilla paljon. Toivon ja välillä jopa rukoilen, että ihmiset ottaisi sen ensimmäisen askeleen, ennen kuin henki ehtii mennä. Miun mielestä tämä on kokeilemisen arvoista.

Kirsi Taskinen

”Miten teillä menee?” – Vertaistukea kehitysvammaisten lasten vanhemmille

Kehitysvammaisten lasten vanhempien vertaisryhmässä jaetaan arkea ja mietitään, mitä on minun hyvä elämäni kehitysvammaisen lapsen vanhempana nyt ja tulevaisuudessa.

Kehitysvammaisten lasten vanhempien vertaisryhmässä jaetaan arkea ja mietitään, mitä on minun hyvä elämäni kehitysvammaisen lapsen vanhempana nyt ja tulevaisuudessa.

Kehitysvammaistyön pastori Minna Snellman istuu kahvikuppi kädessään Honkalampi-keskuksen työhuoneessaan.
Kehitysvammaistyön pastori Minna Snellmanin työnantaja on Joensuun seurakuntayhtymä, mutta työpiste sijaitsee Honkalampi-keskuksessa Liperissä. Korona-aikana vanhempien vertaisryhmä päätettiin järjestää verkossa. Kuva: Virpi Hyvärinen

Kenen kanssa peilata vanhemmuuttaan, kun oman lapsen kohdalla kysymykset tuntuvat kovin erilaisilta kuin muilla?

Kehitysvammaistyön pastori Minna Snellmanin mukaan tämä on ajatus, joka saattaa helposti nousta esiin kehitysvammaisen lapsen vanhemmalla.
– Erityislapsen vanhempi voi tuntea kokemuksellista kuilua muihin vanhempiin. Vertaisia ei niin helposti vaikkapa työpaikan kahvipöydästä löydy. Omat kysymykset ja oma arki voivat tuntua hyvin toisenlaisilta kuin muilla.

Koulun alkaminen iso askel kehitysvammaisen lapsen perheelle

Niinpä Snellman on käynnistämässä yhdessä Vaalijalan kehitysvammaistyön pappi Sanna Huovisen kanssa alakouluikäisten kehitysvammaisten lasten vanhemmille verkkopohjaista vertaistukiryhmää.
– Ryhmän tarkoituksena on tarjota mahdollisuus keskusteluun toisten samassa elämäntilanteessa olevien kanssa.

Alakouluikäisten vanhemmat valikoituivat kohderyhmäksi siksi, että kouluunmeno on yksi isoista virstanpylväistä kehitysvammaisen lapsen ja hänen vanhempiensa elämässä.
– Siinä kohtaa moni vanhempi tunnistaa uudella tavalla oman lapsensa ja vanhemmuutensa erityisyyttä.

Vertaisryhmässä jaetaan kysymyksiä arjen keskeltä

Ryhmässä on tarkoitus antaa tilaa keskustelulle perheiden arjesta: kysymyksille siitä, missä mennään tällä hetkellä, mitä arki on ollut tähän mennessä, miltä se näyttäytyy tästä eteenpäin.
– Alakouluikäisten lasten perheissä on usein vielä tosi paljon kuntoutustoimia ja erilaisia terapioita, jotka saattavat puhuttaa. Ja ihan se arjessa selviytyminen on varmasti yksi esiin nouseva teema.

Kehitysvammaisten lasten perheissä kysymykset voivat olla moninaisia, ja perheiden todellisuus voi erota paitsi ”tavallisten lasten” perheistä, myös toisista erityislasten perheistä suuresti.
– Vanhempien kokemukset esimerkiksi siitä, mikä on raskasta, voivat olla hyvin erilaisia: toiselle se voi olla lapsen ylivilkkaus, toiselle lapsen täydellinen hoidollisuus, avaa Snellman.

Vanhempien omat kuulumiset keskeisenä teemana

Yksi tärkeä teema ryhmässä tulee olemaan sen kysyminen, mitä vanhemmalle itselleen kuuluu.
– On aivan keskeistä pysähtyä miettimään sitä, mitä minun hyvä elämäni kehitysvammaisen lapsen vanhempana on tänään, ja mitä se on tulevaisuudessa. Tämä on tärkeätä, sillä vanhemman hyvä elämä tekee myös lapsen elämästä hyvää.

Maaliskuussa alkava ryhmä kokoontuu verkossa Teams-alustalla viisi kertaa.
– Koska luottamuksellisuus on ryhmässä tärkeätä, menemme alusta loppuun saman ryhmän kanssa. Kannattaa ilmoittautua siis ajoissa, matkalta ei pääse enää ryhmään mukaan, Snellman kehottaa.

Virpi Hyvärinen

Alakouluikäisten kehitysvammaisten lasten
VANHEMPIEN VERTAISRYHMÄ

  • Kokoontumiset Teamsissa ti 30.3., 13.4., 27.4., 11.5. ja 25.5. klo 9.30–11
  • Osallistuminen maksutonta
  • Ryhmän jäsenet esihaastatellaan
  • Ilm. viim. 15.3.2021: minna.snellman@evl.fi, p. 050 3877 786

Narratiivinen sururyhmä käynnistyy Rantakylässä – Löytyykö surulle sanoja?

Uudenlaisessa ryhmässä surulle haetaan sanoja paitsi puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla.

Uudenlaisessa ryhmässä surulle haetaan sanoja paitsi puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla.

Miia Muhonen ja Hanna Pajarinen istuvat sohvalla runokirjat kädessään.
Narratiivisen sururyhmän ohjaajina toimivat diakoni Miia Muhonen (vas.) ja pastori Hanna Pajarinen. Kuva: Virpi Hyvärinen.

Sururyhmä on vertaistukiryhmä, joka tarjoaa läheisensä menettäneelle mahdollisuuden näyttää suruaan. Se on paikka, jossa surusta saa puhua, ja erilaisia suruun liittyviä tunteita voi turvallisesti ja luottamuksellisesti ilmaista.

Rantakylän kirkolla käynnistyy helmikuun puolivälissä uudentyyppinen, narratiivinen sururyhmä, jossa surua lähestytään paitsi perinteiseen tapaan puhumalla, myös runojen ja kirjoittamisen avulla. Ryhmä on tarkoitettu läheisensä menettäneille Joensuun ja Kontiolahden asukkaille.

Menetyksestä olisi hyvä olla kulunut jonkin verran aikaa, noin 2-6 kuukautta. Ryhmään voivat osallistua myös jo aiemmin perinteiseen sururyhmään osallistuneet.

Ryhmässä lähdetään liikkeelle menetyksen alkuhetkistä, edetään kohti toivoa

Ajatus narratiivisen sururyhmän järjestämisestä lähti opintovapaalla olevalta Kontiolahden seurakunnan diakoniatyötekijä Miia Muhoselta, joka valmistelee sosionomi (YAMK) -opintoihin kuuluvaa opinnäytetyötään aiheesta Sanoja surun sanattomuuteen – kuoleman suru ja runous. Itsekin runoja kirjoittava, diakonin työssään useita sururyhmiä ohjannut Muhonen toimii Rantakylän ryhmän ohjaajana yhdessä pastori Hanna Pajarisen kanssa.

Ryhmä kokoontuu kevään 2020 aikana tiistai-iltaisin yhteensä seitsemän kertaa. Tapaamisissa lähdetään liikkeelle menetyksen alkuhetkistä ja hautajaismuistoista edeten tulevaisuuden ja toivon ajatuksiin. Ryhmässä mietitään, miten jaksaa surun kanssa elämässä eteenpäin.
– Kokoontumisiin kuuluu hartaushetki sekä surun sanoittamista yhdessä kunkin kerran teeman mukaisesti. Käytämme Elina Salmisen ja Anna-Mari Kaskisen runoja apuna surun sanoittamisessa. Runoilla on vahva rooli ryhmän tapaamisissa, kertoo Muhonen.

Kirjoittamisen rooli on tässä sururyhmätyöskentelyssä erityisen tärkeässä asemassa.
– Tavallisissakin sururyhmissä saatetaan hyödyntää kirjoittamista, mutta tässä se on korostunut. Ryhmäläiset kirjoittavat tapaamiskertojen väleissä päiväkirjanomaisesti ylös tunteitaan ja ajatuksiaan, kertoo Muhonen.

Ryhmäläisten tekstit ja ajatukset tutkimuksen kohteena

Tavallisesta sururyhmästä Rantakylän narratiivinen sururyhmä poikkeaa myös siltä osin, että se nivoutuu tiiviisti Muhosen opinnäytetyöhön.
– Kyseessä on sururyhmä, ja sen keskiössä on ryhmän osallistujille tarjoama mahdollisuus surun sanoittamiseen. Samalla tämän ryhmän toiminta on kuitenkin myös osa tutkimustani, jossa analysoin ryhmäläisten kirjoituksia ja tapaamisistamme kirjoittamiani muistiinpanoja, kertoo Muhonen.
– Tulen käyttämään lainauksia ryhmäläisten ajatuksista raportointivaiheessa. Tässä on ehdottoman tärkeää luottamus. Analysoidessani materiaalia kiinnitän erityistä huomiota tietosuojaan liittyviin kysymyksiin. Ryhmäläiset allekirjoittavat tutkimusluvan, avaa Muhonen.

Muhonen haastattelee tutkimukseen myös runoilijat Anna-Mari Kaskisen ja Elina Salmisen.

Sururyhmän tavoitteena on Muhosen mukaan löytää surun keskeltä toivo ja voima jaksaa eteenpäin.
– Kuoleman surusta sanotaan, että se on usein sanatonta. Kuitenkin sanojen löytäminen ja surun sanoittaminen on tärkeää. Runous ja ajatusten kirjoittaminen esimerkiksi päiväkirjanomaisesti voivat toimia apuna. Sururyhmässä on tärkeää vertaistuki ja mahdollisuus puhua surusta, toteaa Muhonen.

 

Narratiivinen sururyhmä Rantakylän kirkolla

  • Maksuton, ohjattu vertaistukiryhmä läheisensä menettäneille
  • Kokoontumiset ti 18.2., 25.2., 17.3., 24.3., 31.3., 7.4. ja 21.4. klo 18-20
  • Ilm. viim. 13.2. Miia Muhoselle, p. 040 329 0923.
  • Ryhmään mahtuu max. 8 hlöä.

Virpi Hyvärinen