Uskonnollisuuden tutkimuksessa yllättävä tutkimustulos viime vuosilta on se, että nuoret pojat ovat Suomessa nykyään uskonnollisempia kuin nuoret tytöt.
Tutkijan työssä harvoin törmää mihinkään täysin odottamattomaan. Sen sijaan useimmiten tutkimus vahvistaa sitä, mitä osasi ounastella aikaisemman tietämyksen kanssa. Tutkimuksessa yksi luotettavuuden indikaattori on myös se, että tulokset ovat linjassa aiemman tutkimuksen kanssa. Jos jotain päinvastaista ilmenee, yleensä ensimmäinen kysymys on, että tuliko tehtyä väärin tai onko aineisto jotenkin vinoutunut.
Uskonnollisuuden tutkimuksessa yllättävä tutkimustulos viime vuosilta on se, että nuoret pojat ovat Suomessa nykyään uskonnollisempia kuin nuoret tytöt. Ja eivät pelkästään uskonnollisempia kuin tytöt, vaan myös uskonnollisempia kuin aikaisemmin. Kansainvälisestikin muutos on yllättävä. Uskonnon tutkimuksessa yhtenä selkeimmistä ilmiöistä on pidetty sitä, että naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet. Erityisen selvästi naisten vahvempi uskonnollisuus näkyy kristillisyyden piirissä ja maissa, joissa kristinusko on valtauskonto.
Aineisto toisensa jälkeen on kertonut kuitenkin poikien uskonnollisuuden vahvistumisesta. Se näkyy erityisen selkeästi peräti 100 000 rippikoulunuorelta ja isoselta vuosina 2019–2023 kerätyssä aineistossa. Aineisto on poikkeuksellisen suuri ja niin kattavasti kerätty, ettei mistään otoksen vinoutumasta voi olla kysymys. Vuonna 2023 kerätyssä aineistossa rippikoulupojista puolet kertoi uskovansa Jumalaan, tytöistä noin joka kolmas. Vastaava ero näkyy myös isosten keskuudessa. Poikien keskuudessa on nähtävissä myös selkeä kasvu niiden määrässä, jotka uskovat. Sama näkyy myös kokemuksissa siinä, että erityisesti nuoret pojat kokevat rippikoulun omaa uskoaan vahvistavana. Nuoret pojat ovat myös selvästi paremmin voivia kuin nuoret tytöt.
Mistä poikien uskonnollisuuden vahvistumisessa on kysymys? Nuorilta itseltään kysyttäessä nuoret nostavat esiin pohdintaa siitä, että poikien keskuudessa olisi ”cool” olla uskova ja että kristinusko voisi antaa mahdollisuutta ilmaista maskuliinisuutta hyväksytysti aikana, jolloin se ei muuten tunnu olevan huudossa. Yksi selittäjä voi olla myös siinä, että rippikoulu ajoittuu nykyään paremmin nuorten poikien kehitysvaiheeseen ja tytöille puolestaan rippikoulu tulee nykyään liian myöhään. Tai ehkä kyse on siitä, mistä Johanneksen evankeliumikin puhuu: ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee.”
Kati Tervo-Niemelä käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto
kati.tervo-niemela@uef.fi
Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen ovat millenniaaleja ja teologian tohtoreita. He kertovat, miksi kirkko tuntuu monesta heidän ikäisestään vieraalta.
Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen ovat millenniaaleja ja teologian tohtoreita. He kertovat, miksi kirkko tuntuu monesta heidän ikäisestään vieraalta.
Kristinuskon erityissanoma ei katoa, vaikka kirkossa annettaisiin enemmän tilaa ihmisten elämänkysymysten pohdiskelulle, Itä-Suomen yliopiston lehtorit Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen uskovat. Kuva: Sirpa Päivinen
Jos katolisella keskiajalla tai luterilaisen puhdasoppisuuden ja noitavainojen aikaan 1600-luvulla olisi tehty gallupeja siitä, mihin ihmiset uskovat, aika moni olisi saattanut ainakin hiljaa mielessään vastata, että ”uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa”.
Usko Jumalaan on kirkollisten gallupien klassikkokysymys. Viimeisimmässä, vuonna 2019 tehdyssä kyselyssä neljäsosa suomalaisista kertoi uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan. Lähes yhtä moni sanoi, ettei usko Jumalan olemassaoloon ollenkaan. Vajaa viidennes totesi uskovansa Jumalaan eri tavalla kuin kirkko opettaa.
– Niin kauan kuin tutkimusta on tehty, on tunnistettu se, etteivät ihmiset ole koskaan uskoneet niin yksioikoisesti kuin mikään kirkko opettaa. Sehän on fantasiaa, että meillä olisi joskus ollut joku 98 prosentin homogeeninen joukko suomalaisia, jotka kaikki olisivat uskoneet samalla lailla. Sen sijaan on ollut sosiaalista painetta ja sanktioita, joiden avulla on esimerkiksi saatu ihmiset tuomaan lapsensa kasteelle, sanoo yliopistonlehtori Suvi-Maria Saarelainen Itä-Suomen yliopistosta.
Saarelainen on yhdessä kollegansa Sini Mikkolan kanssa toimittanut artikkelikokoelman Millenniaalien kirkko – kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko. Saarelainen ja Mikkola ovat kumpikin teologian tohtoreita ja pappeja. He myös kuuluvat millenniaaleiksi kutsuttuun, noin vuosina 1980–1995 syntyneeseen sukupolveen.
Miksi kirkko on millenniaaleille ongelma?
Millenniaaleja on kutsuttu yksilöllisen valinnan sukupolveksi, joka ei välttämättä kaipaa kirkkoa hengellisyytensä tai henkisyytensä toteuttamiseen. Kirkkoon kuulumisen syyksi ei enää riitä perinne, vaan kirkon ja uskon on tunnuttava itselle merkitykselliseltä.
Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen vieroksuvat puhetta millenniaaleista kirkon erityisenä ongelmana ja kysyvät, olisiko asia niin päin, että vanhanaikaisena, kankeana ja epätasa-arvoisena pidetty kirkko on millenniaaleille ongelma.
Ongelma voi olla esimerkiksi kirkossa käytetty kieli, joka ei aina tavoita nykypäivän ihmisten todellisuutta. Sini Mikkola kysyykin, kenelle kirkossa käytetty kieli luo samastumispintaa ja ketkä jäävät ulkopuolelle. Jumalasta esimerkiksi puhutaan usein Isänä tai Herrana, vaikka niin Raamattu kuin kristillinen perinne sisältävät sekä feminiinisiä että sukupuolettomia kuvauksia Jumalasta.
– Tämä liittyy käsitykseen teologiasta. Nähdäänkö kirkon oppi jonakin ikiaikaisena ja muuttumattomana vai otetaanko huomioon se, että teologiaa tehdään aina kussakin ajassa ja tilanteessa? Jos ajatellaan, että on jokin täysin muuttumaton ydin, on helppo leimata kaikki vähänkin toisenlainen uudeksi hapatukseksi, joka mädättää systeemin, Mikkola sanoo.
Saarelainen kysyy, kenelle teologia kuuluu.
– Mitä tapahtuisi, jos teologia ymmärrettäisiinkin yksilön omaksi merkityksen rakentamiseksi ja pyhyyden etsinnäksi?
Uskonnollisuus vaihtelee eri elämänvaiheissa
Nuorten aikuisten hengellisyyttä tutkinut Suvi-Maria Saarelainen on havainnut, että moni on kertonut uskovansa Jumalaan mutta korostanut eroa oman uskonsa ja kirkon opetuksen välillä.
– Kun asiaa kysyy tarkemmin, sieltä tulee sentyyppisiä selityksiä kuin että ”minun Jumalani on luoja ja hyvä ja pitää kaikista huolta”. Ajattelen, että kyseessä on rajanveto kirkkoon instituutiona, koska kyllä ainakin minulle tuollainen Jumala kuulostaa ihan siltä samalta Jumalalta, josta kirkossa puhutaan, Saarelainen sanoo.
Sini Mikkola toteaa, että uskonnollinen identiteetti ei koskaan ole kiveen hakattu, ja ihmisen itseymmärrys vaihtelee elämäntilanteiden muuttuessa.
– Jokaisen uskonnollisen ihmisen elämään kuuluu se, että välillä usko on lähellä ja välillä kaukana. Uskonnollisuus myös kypsyy vanhetessa ja nuoruuden mustavalkoinen jumalakuva saa enemmän sävyjä. Olisihan se aika kamalaa, jos nyt nelikymppisenä uskoisin samalla tavalla kuin viisitoistavuotiaana, Saarelainen lisää.
Nuoria aikuisia paljon työssään kohdannut pastori Sanna Kauppinen toteaa, että Joensuussa tehdään laadukasta rippikoulu-, nuoriso- ja erityisnuorisotyötä sekä koulu- ja oppilaitosyhteistyötä. Niissä luodaan hyvä pohja nuoriksi aikuisiksi kasvaneiden ihmisten kirkkosuhteelle.
Toisaalta Kauppisenkin korviin on kantautunut ääniä siitä, ettei kirkko ole tavoitettava.
– Ehkä on tapahtunut se klassikko: kirkko ei ole osannut kertoa itsestään niissä kanavissa ja sillä taajuudella, missä nuoret aikuiset ovat.
Joensuun seurakunnissa pyritään kuitenkin koko ajan huomioimaan nuoremmat ikäpolvet. Seurakuntayhtymässä järjestetään esimerkiksi Unelmapajoja, joissa pohditaan yhdessä nuorten aikuisten kanssa muun muassa sitä, millaista toimintaa he kaipaavat ja mistä he haluaisivat kantaa itse vastuuta vapaaehtoisina.
Pohdiskelulle, epäilylle ja epäuskolle on Kauppisen mukaan seurakunnissa tilaa. Epäily ja kriittinen suhtautuminen asioihin on terve osa uskon- ja elämänymmärrystä.
– Soisin, että kirkko olisi elävä ja jäsentensä näköinen yhteisö, jossa puhaltelevat raikkaat Pyhän Hengen tuulet – sen tuulen mukana saa tulla myös kriittisiä äänenpainoja. Mehän olemme kuin perhe: ääntä ja riitaakin mahtuu, mutta lopussa viimeinen sana on aina kuitenkin armo ja yhteys. Vapauteen Kristus vapautti meidät. Eläköön se myös keskustelukulttuurissamme, Kauppinen sanoo.
Kun ystävä tai työkaveri ei puhu uskonnosta, olemme taipuvaisia ajattelemaan, ettei uskonto olisi hänelle erityisen tärkeä. Kuitenkin monelle uskonnosta vaikenevalle uskonto on tärkeä.
Suomalaisille uskonto on yksityisasia. Se on lause, joka suomalaisten uskonnollisuudesta puhuttaessa nostetaan kyllästymiseen asti esille. Valitettavasti lause on monessa mielessä totta.
Kansainvälisessä tutkimushankkeessa olemme selvittäneet perheiden arvokasvatusta ja uskonnollista perinteensiirtoa ja niihin liittyen uskonnollisuuden muutosta. Halusimme tai emme, eri maiden vertailu todellakin osoittaa, että suomalaisille uskonto on yksityisasia, monessakin mielessä. Muiden ihmisten roolia uskonnollisuudessa ei korosteta. Sen sijaan monet haluavat korostaa sitä, ettei vanhemmilla tai kenelläkään muullakaan ole varsinaisesti ollut vaikutusta siihen, miten uskoo.
Uskonnon yksityisyys liittyy tutkimuksen tulosten perusteella osin suomalaisissa perheissä vallitsevaan puhumattomuuden kulttuuriin ja perheen ihmissuhteisiin, jotka ovat jonkin verran etäisempiä kuin muissa tutkimukseen osallistuneissa maissa. Vaikka suomalaisten avoimuus on lisääntynyt, elämän syvien kysymysten äärellä monet vaikenevat. Uskonnosta ei välttämättä puhuta silloinkaan, vaikka se olisi itselle tärkeää.
Tämän seurauksena nuorempi sukupolvi ei välttämättä tunnista vanhempiensa uskonnollisuutta. Suomessa jokainen sukupolvi arvioi omat vanhempansa keskimäärin vähemmän uskonnolliseksi kuin vanhemmat todellisuudessa ovat olleet. Tämä näkyy niin nuorten kuin yli 70-vuotiaiden kohdalla. Nimitämme tätä uskonnottomuusharhaksi. Uskonnosta vaikeneva vanhempi todennäköisemmin ajatellaan uskonnottomaksi kuin ihmiseksi, jolle uskonto olisi tärkeä. Vastaavaa ei näy muissa tutkimuksemme maissa.
Ilmiö on todennäköisesti laajempikin kuin vain perhepiiriin rajoittuva. Kun ystävä tai työkaveri ei puhu uskonnosta, olemme taipuvaisia ajattelemaan, ettei uskonto olisi hänelle erityisen tärkeä. Kuitenkin monelle uskonnosta vaikenevalle uskonto on tärkeä.
On selvää, että uskonnon yksityisyydestä syntyvä uskonnottomuusharha haastaa uskonnollista perinteensiirtoa suomalaisissa perheissä ja laajemminkin Suomessa. Uskonto tarvitsee tuekseen uskottavuusrakennelmia; sitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka uskovat samoin ja kokemusta, ettei ihminen ole uskonsa kanssa yksin. Uskonnosta vaikeneminen luo kuitenkin helposti harhan, että ihminen on ainoa, jolle usko olisi tärkeä. Tosiasiassa uskonnosta puhuminen vain tuntuu monesta muustakin yhtä vaikealta kuin itsestä.
Kati Tervo-Niemelä käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto
kati.tervo-niemela@uef.fi
Tutkijan työssä harvoin törmää mihinkään täysin odottamattomaan. Sen sijaan useimmiten tutkimus vahvistaa sitä, mitä osasi ounastella aikaisemman tietämyksen kanssa. Tutkimuksessa yksi luotettavuuden indikaattori on myös se, että tulokset ovat linjassa aiemman tutkimuksen kanssa. Jos jotain päinvastaista ilmenee, yleensä ensimmäinen kysymys on, että tuliko tehtyä väärin tai onko aineisto jotenkin vinoutunut.
Kirkkotie 