Mitä luonto merkitsee sinulle? Mitä haluaisit sanoa luonnolle? Pyysin yliopiston kesäkurssin opiskelijoita pohtimaan suhdettaan luontoon. Ulkomaisen opiskelijan vastaus pysäytti. Etelä-Euroopan suuressa kaupungissa asuvana hän kertoi, ettei hänellä ole koskaan ollut suhdetta luontoon. Vasta Joensuussa opiskeleminen on tuonut hänen elämäänsä luonnon ja luontosuhteen.
Luonto on suomalaisille tärkeä. Kysyttäessä, missä määrin yksilö nauttii ulkona luonnossa olemisesta, yhdeksän suomalaista kymmenestä kertoo nauttivansa suuressa määrin. Heistä valtaosa, lähes kaksi kolmesta, kertoo nauttivansa luonnosta jopa ”erittäin suuressa määrin”. Kansainvälisessä vertailussa luvut ovat korkeita.
Luonnon tärkeys suomalaisille tuli esiin myös, kun keräsimme viime vuonna osana laajaa kansainvälistä tutkimushanketta kyselyaineistoa suomalaisilta luontoihmisiltä. Sama kysely toteutettiin useassa eri maassa eri puolilla maapalloa. Tavoitteenamme oli saada jokaisesta maasta vähintään 500 luonnossa viihtyvää vastaajaa. Suomesta kyselyyn vastasi nopeassa tahdissa yli 3000 henkilöä. Luontoihmisiä ei ollut vaikea Suomesta löytää.
Iso osa kyselyyn vastanneista kirjoitti luonnolle myös kirjeen. Niissä keskeisimmät teemat olivat kiitollisuus ja rakkaus luontoa kohtaan ja anteeksipyytäminen ihmisen pahuudesta luonnon äärellä. Samalla kirjeistä huokuu samanlainen kokemus itseä suuremman edessä olemisesta kuin Jumalan edessä.
”Hei Luonto! Halusin kertoa sinulle, miten tärkeä ja korvaamaton olet. On väärin, kuinka kohtelemme sinua. Kiitos että olet ja pidät meistä huolta ja rakastat meitä, vaikka me emme aina muista osoittaa rakkauttamme sinulle.”
”Kiitos että saan vaeltaa läpi elämän kanssasi. Olet suojani, turvani, inspiraationi, rauhoittajani, kaikkeni. Elän sinusta ja olen pahoillani, että me ihmiset emme aina osaa arvostaa sinua tarpeeksi, yritämme hallita sinua ja tuhoamme sinua.”
”Kiitos, olet kirkkoni, temppelini, uskontoni ja annat minulle sisäisen rauhan.”
Luonto armollisella tavalla osoittaa myös ihmisen pienuuden. Me ihmiset olemme täällä kuin muurahaiset. Kovasti yritämme touhuta ja rakentaa. Mutta olemme yhtä lailla luonnon armoilla ja parhaimmillaankin aika mitättömiä luonnon suuruuden keskellä. Se on lohdullista. Ei sillä niin väliä, vaikken elämässä mitään saavuttaisi tai saisi aikaiseksi. Kunhan en tuhoa. Enkä ainakaan tätä luontoa. Siinä on kaikki. Luomisessa annettu ihmisen suuri tehtävä on varjella luontoa.
Kati Tervo-Niemelä käytännöllisen teologian professori
Itä-Suomen yliopisto
kati.tervo-niemela@uef.fi
Kontiolahtelainen ekoteologi Pauliina Kainulainen etsii kristillisyyden syvistä vesistä hätkähdyttäviä näkökulmia havahduttaakseen ihmisiä huolehtimaan ympäristöstä.
Kontiolahtelainen ekoteologi Pauliina Kainulainen etsii kristillisyyden syvistä vesistä hätkähdyttäviä näkökulmia havahduttaakseen ihmisiä huolehtimaan ympäristöstä.
Pauliina Kainulainen viihtyy Kontiolahdella, jossa järvet ja metsä ovat lähellä mutta on mahdollisuuksia osallistua myös kansalaisjärjestötoimintaan. – Maalla on paremmat mahdollisuudet maanläheiseen elämänmuotoon, mutta toki myös kaupungissa luonto on lukemattomin tavoin mukana. Maalaisten ja kaupunkilaisten luontosuhde ei kuitenkaan välttämättä nykyään paljon poikkea toisistaan, jos eletään virtuaalimaailmassa, Kainulainen pohtii. Kuva: Tea Ikonen
EKOTEOLOGI. Olen pappi, joka on asettunut asumaan tänne itäisten suurten järvien, Höytiäisen ja Pielisen tienoille. Tämä on oikein hienoa maisemaa tehdä ekoteologiaa, jossa koitan ammentaa kristillisyyden syvistä vesistä muutosta kohti sopusointuisempaa luontosuhdetta. Tällä hetkellä työskentelen keikkamuotoisesti seurakuntapappina Liperin seurakunnassa, mutta syksystä alkaen olen päätoiminen tietokirjailija.
HENGELLISYYS. Teologia kiinnostaa minua tieteenä ja mahdollisuutena paneutua elämän suuriin kysymyksiin. Kiinnostuin ensin mystiikasta ja sitten köyhyyden ja oikeudenmukaisuuden kysymyksistä. Lopulta teologiaani yhdistyi ekologinen näkökulma. Pyrin myös siihen, että teologiassani olisi mukana syvä hengellinen ulottuvuus. Toivon siinä olevan muutosvoimaa ihmissydämelle, sillä maailmankatsomus vaikuttaa kaikkiin arjen valintoihin.
LUONTO. Yhteys luontoon on olennaisen tärkeä asia minulle. Leikin lapsena paljon yksin metsässä ja rannoilla, ja varmaan sieltä kehkeytyi kiinteä yhteyden tunne muuhun luontoon. Elämässäni kulkee myös kansalaisaktivismi. Kuulun kohtuullista elämäntapaa peräänkuuluttavaan Kohtuus vaarassa -liikkeeseen. Se on minulle käytännön teologiaa, vaikka liikkeen toiminta on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumatonta.
KIRKKO. Se, että seurakunnat hankkivat ympäristödiplomin, tarkoittaa että ympäristöasioihin kiinnitetään huomiota, mutta paljon on vielä tehtävää. Esimerkiksi suhtautumisessa metsiin seurakunnat voisivat tehdä enemmänkin. Monet seurakunnat ovat suuria metsänomistajia. Olisi hieno teko tuleville sukupolville, että vanhoja metsiä suojeltaisiin enemmän tai siirryttäisiin avohakkuista pehmeämpiin menetelmiin.
PELASTUS. Vaikka kirkossa puhutaan, että tehtävämme on viljellä ja varjella, se ei tunnu muuttavan toimintaamme riittävästi. Siksi etsin uusiakin näkökulmia, että ihmiset havahtuisivat. Ajattelen, että luomakuntavastuu ei ole kehällinen asia vaan osa laajaa ymmärrystä siitä, mitä pelastus tarkoittaa. Pelastus on myös luomakunnan eheyden vaalimista. Elämän yksinkertaistaminen voi olla tie merkityksellisempään elämään.
Joensuun seurakuntayhtymälle myönnettiin kolmatta kertaa ympäristödiplomi. Myös Kontiolahden seurakunta hakee ympäristödiplomia.
Joensuun seurakuntayhtymälle myönnettiin kolmatta kertaa ympäristödiplomi.
Joensuun seurakuntayhtymän hautaustoimen päällikkö Virpi Kiviniemi ihastelee hautausmaan kuusten käpysatoa. Suuret puut ovat hautausmaaluonnon monimuotoisuuden kannalta olennaisen tärkeitä. Kuvaaja: Topi Linjama
Missä kirkko ja ympäristötyö kohtaavat? Kaikessa, jos asiaa tarkastellaan ympäristödiplomin näkökulmasta. Kirkon ympäristödiplomin saaminen edellyttää, että ympäristönäkökulma otetaan huomioon esimerkiksi rakentamisessa, maankäytössä, sijoittamisessa, hankinnoissa ja kasvatustyössä.
Viime talven aikana seurakuntayhtymässä kerättiin yhteen tietoa ympäristötyöstä. Alkuvuodesta suoritettiin auditointi ja toukokuussa 2021 Kirkkohallitus myönsi Joensuun seurakuntayhtymälle ympäristödiplomin. Nyt kolmatta kertaa myönnetty diplomi on voimassa vuodet 2021–2025.
Piispa Jari Jolkkonen onnitteli yhtymää Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin juhlaistunnossa 10.6.2021.
– Joka tuntee tätä järjestelmää, tietää, ettei ympäristödiplomi ole muodollisuus tai läpihuutojuttu, Jolkkonen sanoi.
Perustana rakkaus
Ympäristödiplomin teologisena perustana on Jumalan rakkaus luomaansa ihmistä ja luomakuntaa kohtaan. Tämä rakkaus velvoittaa meistä jokaista toimimaan elämän varjelemiseksi.
Joensuun seurakuntayhtymässä ympäristötyöryhmä ohjaa ympäristödiplomin toteutumista ja pitää ympäristöasioita esillä työyhteisössä. Työryhmän jäsenet ovat samalla oman seurakuntansa tai työalansa ympäristövastaavia.
Ympäristötyötä seurataan erilaisin mittarein. Luupin alla ovat esimerkiksi jätteen syntyminen sekä veden ja sähkön kulutus.
Syvempiä vaikutuksia on kuitenkin vaikeampi mitata. Vai kuinka mitattaisiin vaikkapa sitä, kuinka paljon kirkon ympäristötyö on muokannut ihmisten luontosuhdetta lempeämpään suuntaan?
Hävikkiruokaa ja villiyrttejä
Seurakuntien diakoniatyössä hyödynnetään kauppojen hävikkiruokaa. Kiihtelysvaarassa on menty askel pidemmälle ja järjestetty seurakuntalaisille hävikkiruoasta lämmin ateria kerran viikossa. Yhteisen ruokapöydän ääreen kutsuminen ja kokoontuminen on kristillistä perinnettä kauneimmillaan.
Seurakuntien toiminnassa ruokahävikkiä pyritään minimoimaan. Vaivion leirikeskuksessa ruokahävikkiä vähennetään esimerkiksi huolellisella ruokalistasuunnittelulla ja tiedottamisella. Suunnittelussa huomioidaan erilaisten asiakasryhmien tarpeet ja toiveet, ateriat valmistetaan hyvistä raaka-aineista ja asiakkaita ohjataan ottamaan ruokaa sen verran, minkä jaksaa varmasti syödä.
Ympäristön kannalta on järkevää suosia lähiruokaa. Pyhäselän seurakunnan emäntä Kirsi Schmidt mainitsee villiyrtit yhtenä lähiruoan raaka-aineena. Hän on tänä keväänä lisännyt kuivattua nokkosta esimerkiksi sämpylätaikinaan ja kastikkeeseen pinaatin sijasta.
Perennoja ja luontoretkiä
Hautausmailla ympäristötyö näkyy hautaustoimen päällikkö Virpi Kiviniemen mukaan monin tavoin. Hän toimii myös Joensuun seurakuntayhtymän ympäristötyöryhmän puheenjohtajana.
Hautausmailla käytetään akkukäyttöisiä pienkoneita ja suositaan yleisistutuksissa perennoja. Perinteisen kukkahoidon vaihtoehdoksi on tarjolla kukaton ruohohoito tai perennahoito. Nurmikoita ei kastella ja kukkapenkkejä on madallettu siten, että vesi jää paremmin kukkien käyttöön.
– Kirkon kasvatustyössä pyritään vahvistamaan läheistä ja myönteistä luontosuhdetta. Eväiden jätteet lajitellaan, retkeillään lähiluonnossa ja opitaan samalla jokamiehenoikeuksia ja huomataan pieniä juttuja ympärillä, sanoo varhaiskasvatuksen ohjaaja Riitta Mälkönen Pielisensuun seurakunnasta. Lasten kanssa keskustellaan siitä, kuinka eläimiä voi auttaa selviytymään.
Arvo- ja asennevaikuttaminen on kirkon kasvatustyössä tärkeää: sitä, mitä rakastaa, ei halua vahingoittaa.
Ympäristötyötä kyllä tehdään seurakunnissa, mutta sitä ei välttämättä osata sanoittaa, huomauttaa Kiviniemi. Vaikkapa kirkkokierros polkupyörillä tai lasten kanssa tehty eväsretki lähimetsään on ympäristötyötä, vaikka sitä ei ehkä tule ajatelleeksi.
Mikä ympäristödiplomi?
Kirkkohallituksen myöntämä ympäristödiplomi on todistus seurakunnalle tai seurakuntayhtymälle, joka on sitoutunut kehittämään toimintaansa ympäristön kannalta jatkuvasti paremmaksi.
Diplomi on työkalu, jonka avulla seurakunnat voivat seurata ja kehittää ympäristötyötään.
Ympäristödiplomi myönnetään viideksi vuodeksi kerrallaan.
Kontiolahden seurakunta hakee ympäristödiplomia
Kontiolahden seurakunta on hakemassa tänä vuonna kirkon ympäristödiplomia ensimmäistä kertaa. Diplomia haetaan vuosille 2022–2026.
Ympäristödiplomin valmistelussa on saatu apua Karelia-ammattikorkeakoulun ympäristöalan opiskelijoilta. He tekivät osana opintojaan syksyllä 2020 ympäristökatselmuksen, jossa selvitettiin, millaista ympäristötyötä seurakunnassa tehdään. Katselmuksen pohjalta seurakunta hahmottelee, millaisiin tavoitteisiin diplomikaudella pyritään.
Kirkkoherra Jukka Reinikaisen mukaan diplomi haastaa seurakunnan pohtimaan ympäristötyötä monelta kantilta.
Ympäristönäkökohtia pohditaan esimerkiksi korjaus- ja uudisrakentamisessa. Lämmitysjärjestelmiä uusittaessa tullaan suosimaan maalämpöä ja aurinkoenergiaa. Kirkkoon on mahdollista asentaa myös ilmalämpöpumppuja. Öljylämmitteisiä kiinteistöjä Kontiolahden seurakunnalla ei enää ole.
Viime vuonna Kontiolahdella vihittiin käyttöön seurakuntakeskus. Rakennuksen katolle rakennetaan aurinkopaneeleita sen verran, että niillä katetaan noin 15 % talon sähkötarpeesta.
– Paneeleihin on saatu Business Finlandilta hankerahoitusta, minkä ansiosta paneelit voivat maksaa itsensä takaisin kymmenessä vuodessa, sanoo Reinikainen.
Tämäntapaisten ratkaisujen avulla seurakunta etenee kohti hiilineutraaliutta, johon Suomen evankelisluterilainen kirkko pyrkii vuoteen 2030 mennessä.
Reinikainen on huomannut, että suhtautuminen ympäristöasioihin on muuttunut viimeisten viiden vuoden aikana. Nykyisin ympäristönäkökulma nivoutuu luontevasti esimerkiksi papiston työhön. Vuosikalenteriin kuuluvat esimerkiksi kylvösiunaus ja sadosta kiittäminen, luomakunnan sunnuntai ja rantakirkko leirikeskus Hirvirannassa.
– Voimme olla ylpeitä, jos saamme diplomin. Se ei ole mikään lelu vaan oikea työkalu, Reinikainen toteaa.
Ihmiselle ei ole hyväksi jäädä pelkästään haaveilemaan, sanoo joensuulainen fysiatri Eero Oura, joka päätti eläkkeelle jäädessään lähteä 40 päivän hiihtovaellukselle Etelänavalle.
Ihmiselle ei ole hyväksi jäädä pelkästään haaveilemaan, sanoo joensuulainen fysiatri Eero Oura, joka päätti eläkkeelle jäädessään lähteä 40 päivän hiihtovaellukselle Etelänavalle.
Eero Ouran taipumus kurkottaa korkealle ei ole rajoittunut vain ruumiinkulttuurin saralle. – Opiskelin käyrätorvensoittoa Sibelius-Akatemiassa sen verran, että ammatti oli lähellä – vain auton hajoaminen myöhästytti minut vuonna 1969 Helsingin kaupunginorkesterin koesoitosta. Sain sittemmin soittaa yli 20 vuotta harvakseltaan Joensuun kaupunginorkesterin avustajana, kertoo Oura. Kuva: Virpi Hyvärinen
Viisikymppisenäkin ehtii hyvin aloittaa.
Tämä on joensuulaisen fysiatrian erikoislääkäri emeritus Eero Ouran viesti, jonka hän lausuu kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Työssään tuki- ja liikuntaelimistön sairauksiin erikoistuneena lääkärinä Oura tapasi usein ihmisiä, joiden mielestä 50 ikävuoden jälkeen alkoi alamäki ja sairastelu niin, että ”nyt en enää pysty mihinkään”.
– Se ei ole mikään ikä henkiselle luovuttamiselle. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, ja jokainen menee omia muurejaan ja vastuksiaan päin.
Haastavilla vaelluksilla psyyke joutuu kehoakin kovemmille
Oura itse aloitti aktiivisen liikkumisen nimenomaan 50-vuotiaana. Sen jälkeen hän on kuunnellut haaveitaan ja tehnyt kehoa ja mieltä koettelevia vaelluksia eri mantereilla hämmästyttävässä mittakaavassa niin purjehtien, kävellen, pyöräillen, meloen kuin hiihtäenkin.
Jo pelkkiä vaelluksia on parissakymmenessä vuodessa kertynyt 110 viikon verran ja ahkiohiihtoja 82 viikkoa. Kolutuiksi ovat tulleet Käsivarren Lappi ja Himalaja, Tadžikistan, Tiibet, Santiago de Compostela sekä Xinjiang, jos muutamia esimerkkejä nimeää.
Arktisia seikkailuja Oura on harrastanut Grönlannissa ja Huippuvuorilla ja eläkkeelle jäätyään Etelänavalla.
– Etelänavalla hiihdimme opas-Hannahin kanssa 40 päivää. Tällaisessa tosi isossa haasteessa kaksi kolmasosaa raskaudesta tulee psyykkiseltä puolelta, vaikka fyysinenkin suoritus on raskas.
– Paljon vaikuttaa se, miten edessä olevaan matkaan suhtautuu. Se on kamalaa, kun kartta on valtava ja sitä hiihtää sentin tai kaksi päivässä. Ja sitten se autius ja yksinäisyys: horisontti on kaukana. Mutta meillä meni Hannahin kanssa loistavasti: sama vauhti, sama kestävyys, yhteinen huumori.
Luonto on suuri temppeli, jota voi aistia vain liikkumalla hitaasti
Mikä saa ihmisen syttymään vaeltamiseen niin, että heti kotiin palattua, henkiriepu hädin tuskin tallella, alkaa suunnitella jo uutta matkaa, usein entistäkin jännempää?
– Jotkut asiat eivät ole rationaalisesti selitettävissä. Miksi pidät juuri tietynlaisesta musiikista tai taiteesta? Miksi aikanaan rakastuit tiettyyn ihmiseen, jonka kanssa olet nyt ollut naimisissa 50 vuotta?
– Ne vain ovat asioita, jotka on tehtävä. Unelmia, joiden toteuttamatta jättäminen harmittaa sitten joskus keinutuolissa, kun pitäisi olla menneestä elämästä muisteltavaa. Vuorikiipeilijöiden standardivastaus ”koska se on siellä” on yksinkertaistus sekin.
Aivan keskeinen elementti Ouralle vaeltamisessa on luonto, joka on suuri; Ouralle omanlainen temppeli.
– Luonnon voi aistia kunnolla vain liikkumalla hitaasti. Vain rinkkaa kantaen, hiihtäen, meloen tai pyöräillen ehtii nähdä ja kokea, kuulla, haistaa, tuntea ja mieltää – ei ymmärtää. Jotenkin kummasti hengästyminen ja hikoilu vain lisäävät aistimusten syvyyttä.
– Luontoa voi lähestyä rationaalisesti, tunnistaa lajeja, metsätyyppejä, vuoriston poimuttuneisuutta tai ennustaa säätä. Tai siihen voi suhtautua esteettisesti, mutta ihan sen itsensä vuoksi.
Suurimmat elämykset Oura on saanut jäätiköiltä, korkeilta vuorilta, autiomaasta ja avomereltä.
– Toisaalta konttailen ihan mielelläni sammalten parissa. Pitää osata zoomata. Kyllähän vaikka Ilomantsin metsistä löytää monenlaista. Välillä kannattaa katsoa omiin varpaisiinsa.
Pitkä, rutiineja toistava vaellus alkaa muistuttaa luostaripalvelusta
Ouran mukaan pitkällä matkalla senhetkisen olemisen tarkoitus kirkastuu.
– Tiettyä tavoitetta kohti ponnistellessa ehkä jo toisella viikolla elämä pelkistyy rutiineiksi, jotka toistuvat päivästä ja viikosta toiseen samankaltaisina: herätys, tankkaus, valmistautuminen, kulku 8 tuntia, leiriytyminen, tankkaus, huolto, uni. Seuraavana päivänä asiat toistuvat samanlaisina, kunnes joskus olet perillä. Kuvittelen tämän olevan hyvin lähellä luostaripalvelua.
Perille tullessa olo on kaksijakoinen: toisaalta on ihana päästä vihdoin perille, toisaalta harmittaa, kun tämä yksinkertainen elämä nyt loppuu.
– Yleinen ja viisas sanonta on: Mitä suuremmat vaikeudet matkalla, sen suurempi on palkkio perillä.
Matkoilla on tullut vastaan niin nälkäinen jääkarhu kuin tappava Pideraq-myrsky
Vaikeuksitta ei Oura reissuiltaan ole selvinnyt. Monenlaisten vaaranpaikkojen kohtaaminen on tuonut retkeilijään nöyryyttä.
– Rajojen testaaminen ei ole tervettä. Äärioloissa se on vaarallista. Toki tieto aika leveistä rajoista on miellyttävä. Suunnittelulla ja osaamisella selviää turvallisemmin.
Yksi tiukimmista paikoista Ouran reissuilla sattui Huippuvuorilla, kun nelihenkinen suomalaisretkikunta törmäsi nälkäiseen jääkarhuun ja keinojen loputtua joutui ampumaan eläimen. Asiasta seurasi tarkka viranomaistutkinta.
Toinen vakava paikka oli se, kun Itä-Grönlannissa päälle hyökkäsi Pideraq-myrsky, jonka sanotaan tappavan grönlantilaisiakin. Myös omat ja kavereiden vaivat ovat moneen kertaan vaikeuttaneet matkan tekoa.
– Joskus jäätiköllä paleltui ja infektoitui varvas. Tadžikistanin vuoristossa kumppani jouduttiin evakuoimaan verensiirtoon, ja Xinjiangissa matkakumppanilta murtui nilkka, kun lähimpään röntgeniin oli kolmen päivän kameliratsastuksen matka.
Kun jotakin tekee, se tekee mieli osata kunnolla
Ehjänä Oura on kuitenkin reissuiltaan aina kotiin palannut. Välillä on ollut tuuria, mutta isona tekijänä tässä lienee myös se, että Ouralle on ominaista tehdä asiat hyvin, olipa kyseessä kävely Meksikosta Kanadaan tai melonta länsirannikkoa pitkin Kilpisjärveltä Virolahdelle.
– Sellainen antaa tunteen kokonaisuuden haltuun ottamisesta. Joka harrastuksen tietyssä vaiheessa olen hankkinut kouluttajan pätevyyden – olen eräopas, purjehduskouluttaja ja melontaopas. Silloin tietää osaavansa, kun pystyy levittämään tietoansa toisille.
Kun on paljon kokenut, kokemusta jakaa mielellään toisille niin kaukana maailmalla kuin kotikaupungin kulmilla Joensuun Ladun pyörä- ja hiihtoretkiä vetäen.
– Pitkät retket teen usein yksin, kuten neljän kuukauden kävelyn USA:n länsirannikolla, mutta porukassa on vähintään yhtä mukavaa. Puhumattakaan toisten viemisestä lähiretkelle oppaan roolissa, turvallisesti ja osaamista jakaen. Jos joku näyttää näillä retkillä jäävän lajiin koukkuun, olen vetäjänä ylen tyytyväinen.
Nyt 72-vuotiaana Oura on yhä täynnä matkasuunnitelmia. Harmina ja hidasteena on korona, joka on perunut jo monta mieluista matkaa, kuten toissa talvelle suunnitellun pyöräilyn Afrikan halki Kairosta Kapkaupunkiin. Etenkin kulttuurireissut ovat olleet viime vuosina pinnalla.
– Yksi suurimmista haaveistani on päästä pyöräilemään Silkkitie Pekingistä Istanbuliin. Se on paperilla 145 päivän matka, 12 440 kilometriä.
Vaikka oma kunto on Ouralla yhä hyvä, ihmisen osa on kuitenkin aina se, että jossakin vaiheessa ruumiilliset rajat tulevat vastaan. Siksi Oura kannustaakin ihmisiä tarttumaan toimeen nyt pelkän haaveilun sijaan.
– Ihmiselle ei ole hyväksi jäädä haaveilemaan. Jos sinulla on haaveita, toteuta ne. Muuten kadut valkohapsena keinutuolissa.
Seurakuntien päiväkerhot ovat maksuttomia ryhmiä, jotka kokoontuvat viikoittain. Kerhot ovat avoimia kaikille kirkon jäsenyydestä riippumatta. Haku syksyn päiväkerhoihin on parhaillaan käynnissä.
Seurakuntien päiväkerhot ovat maksuttomia ryhmiä, jotka kokoontuvat viikoittain. Kerhot ovat avoimia kaikille kirkon jäsenyydestä riippumatta. Haku syksyn päiväkerhoihin on parhaillaan käynnissä.
Rantakylän seurakunnan luontokerhossa etsittiin hyvän paimenen sunnuntain innoittamana Utran saareen piilotettuja lampaan kuvia vihjeiden avulla. Kerholaiset Elea Koistinen (vas.) ja Jasper Rossi, harjoittelija Jemina Pulkkinen sekä ohjaajat Paula Suliman ja Anu Hynninen seuraavat, kun Sara Rossi merkitsee löydetyn lampaan muistiin. Kuva: Kirsi Taskine
Seurakuntien maksuttomat päiväkerhot on tarkoitettu alle kouluikäisille lapsille. Kerhot kokoontuvat ryhmästä riippuen muutaman kerran viikossa. Ryhmiä perustetaan sinne, missä on eniten kysyntää.
– Pielisensuun seurakunnan kerhot kokoontuvat normaalisti kahdesti viikossa ja niitä on Pielisensuun kirkolla, Hukanhaudalla ja Karsikossa. Perinteiset päiväkerhot on tarkoitettu 3–5-vuotiaille. Ensi syksyksi on suunnitteilla myös 2-vuotiaiden oma taaperoryhmä, kertoo varhaiskasvatuksen ohjaaja Riitta Mälkönen.
Rantakylän seurakunnassa lapset pääsevät Rantakylän kirkolla kokoontuvan päiväkerhon lisäksi myös ulkona järjestettävään luontokerhoon kaksi kertaa viikossa. Kaikkien päiväkerhojen toiminta perustuu samanlaiseen monipuoliseen ja avoimeen varhaiskasvatukseen kuin kunnallisella puolella.
– Kerhoissa muun muassa askarrellaan, leikitään, lauletaan, soitetaan, lorutellaan, luetaan ja ulkoillaan, kuvailee Rantakylän seurakunnan varhaiskasvatuksen ohjaaja Laura Karvinen.
Pienissä ryhmissä lapsi huomioidaan yksilönä
Päiväkerhoryhmiä ohjaa kaksi lastenohjaajaa, jotka ovat varhaiskasvatuksen ammattilaisia. Lasten määrä vaihtelee vuosittain.
– Meillä Pielisensuussa ryhmät ovat nykyisin pieniä, sillä kahdella ohjaajalla on noin kahdeksan lasta ohjattavanaan. Isompien ryhmään voidaan ottaa tilasta riippuen jopa viisitoista lasta, Riitta Mälkönen toteaa.
Pieni ryhmäkoko antaa ohjaajalle mahdollisuuden huomioida jokainen lapsi yksilönä.
Kerhoissa lapset oppivat tunne- ja vuorovaikutustaitoja ja turvallista ryhmässä toimimista. Vanhemmille kerhot tarjoavat myös hengähdyshetken arkeen ja tarvittaessa tukea omaan vanhemmuuteen.
Kristilliset arvot ohjaavat jakamaan ja auttamaan
Kristilliset arvot näkyvät seurakuntien päiväkerhojen toiminnassa monin tavoin. Toisia kohdellaan hyvin, kiistat sovitaan ja leikkivälineitä jaetaan kaikkien kesken.
–Meille jokainen lapsi on Luojan luoma ihme, sellaisenaan arvokas ja ainutlaatuinen. Ryhmässä opetellaan yhdessä elämään todeksi lähimmäisenrakkautta eli toisten huomioimista ja auttamista, Laura Karvinen kuvailee.
Kerhojen hartaushetket ovat lyhyitä ohjattuja tuokioita, joissa lapset pääsevät itse tekemään ja liikkumaan. Päivään voi kuulua esimerkiksi lasten virsi sekä piirihetki, jossa kuullaan raamatunkertomuksia. Vaikka seurakunnat tukevat kotien kristillistä kasvatusta, kerhossa käyminen ei edellytä kirkon jäsenyyttä lapselta eikä vanhemmalta.
– Kerhomme ovat avoimia kaikille riippumatta kristillisestä vakaumuksesta. Kaikki ovat tervetulleita mukaan, Karvinen kertoo.
Ilmoittautuminen on käynnissä
Ilmoittautuminen syksyn päiväkerhoihin on jo avattu. Lisätietoa hakutavoista ja hakulomakkeista löytyy Joensuun seurakuntien verkkosivuilta.
– Kerhoon voi ilmoittautua mukaan milloin vain, jos kerhossa on vapaita paikkoja, Laura Karvinen vinkkaa.
Tänä keväänä koronarajoitukset ovat vaikuttaneet myös päiväkerhojen toimintaan ja kaikkia ryhmiä ei ole voitu järjestää.
– Toivottavasti syksyllä tilanne palautuu sen verran, että ryhmät voivat toimia. Meillä oli jo ennestäänkin tapana pestä käsiä usein kerhopäivän aikana ja sitä jatkamme. Mikäli tilanne vaatii, lapset voi tuoda yksitellen ulko-ovelle ja hakea ulkoilusta, Riitta Mälkönen toteaa.
Kirsi Taskinen
Seurakuntien päiväkerhot
Tarkoitettu alle kouluikäisille
Maksuttomia ja avoimia kaikille
Toimivat eri alueilla:
Joensuun srk: Keskusta, Marjala
Pielisensuun srk: Pielisensuun kirkko, Hukanhauta, Karsikko
Reipas kolmikko kiipeilee kantojen päällä, ratsastaa oksista tehdyillä keppihevosilla ja tarjoilee kerhonohjaajille herkullisia kivisiä pannukakkuja. Käynnissä on Rantakylän seurakunnan luontokerho, joka kokoontuu kaksi kertaa viikossa Utran saarilla.
Sara Rossin (6 v), Jasper Rossin (4 v) ja Elea Koistisen (5 v) mukaan luontokerhossa on parasta ”kaikki”.
– Tänään bongasimme hämähäkin ja joutsenia. Seuraamme vuodenaikoja ja opimme siinä ohessa, kertoo lastenohjaaja Anu Hynninen.
– Kaikki tekeminen löytyy luonnosta. Olemme muotoilleet lumesta ehtoollisleipiä ja seuranneet, miten lumelle käy, kun sitä lämmittää nuotion avulla, jatkaa kollega Paula Suliman.
Luontokerho on elämys sekä lapsille että ohjaajille.
– Kerhossa saa käyttää luovuutta ja suunnitella yhdessä lasten kanssa, mitä kerhossa tehdään, Suliman kuvailee.
– Lasten kanssa myös huomaa luonnossa sellaisia asioita, joita ei muuten huomaisi, Hynninen sanoo.
Ohjaajien mukaan kauden aikana lapsista kuoriutuu ketteriä luonnossa liikkujia. Kerho kokoontuu ulkona lähes joka säällä.
– Ainoastaan kovat pakkaset ja myrsky ovat tänä vuonna estäneet kokoontumisen. Ja ensi syksystä lähtien käytössämme on tarvittaessa Talastuvan kerhopiste, Hynninen kertoo.
Mitä luonto merkitsee sinulle? Mitä haluaisit sanoa luonnolle? Pyysin yliopiston kesäkurssin opiskelijoita pohtimaan suhdettaan luontoon. Ulkomaisen opiskelijan vastaus pysäytti. Etelä-Euroopan suuressa kaupungissa asuvana hän kertoi, ettei hänellä ole koskaan ollut suhdetta luontoon. Vasta Joensuussa opiskeleminen on tuonut hänen elämäänsä luonnon ja luontosuhteen.
Kirkkotie 