150-vuotias diakonia elää ajassa

Diakonia on lähimmäisen palvelemista, auttamista ja rinnalla kulkemista. Tänä vuonna vietetään kirkon diakonian 150-vuotisjuhlaa.

Diakonia on lähimmäisen palvelemista, auttamista ja rinnalla kulkemista. Tänä vuonna vietetään kirkon diakonian 150-vuotisjuhlaa.

Viisi erilaista piirrettyä ihmishahmoa seisoo vierekkäin.
Diakonia on rinnalla kulkemista. Jokainen voi omassa elämässään olla lähimmäisenä toiselle. Kuvan taustalla on katkelma Liperin diakonaattitoimen vuosikertomuksesta vuodelta 1900: ”Ei ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan, sanoi Jesus, ja sen hän myöskin elämässään toteutti. Kaikkia hän palveli. Palvelevaisuus oli yksi Kristuksen rakkauden tuntomerkki.” Kuvitus: Tea Ikonen

Diakonian viran päivää vietetään vuosittain syyskuun alussa, sillä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäinen diakonissa Mathilda Hoffman vihittiin virkaan Viipurissa 1.9.1872.

Joensuun seurakuntayhtymässä ja siihen kuuluvissa seurakunnissa on tällä hetkellä yhteensä 15 diakonian viranhaltijaa. Kontiolahden seurakunnassa diakonian virkoja on kaksi ja puoli.

Diakoniatyö on ihmisten kohtaamista kokonaisvaltaisesti

Maamme ensimmäiset koulutetut sairaanhoitajat olivat diakonissoja. Alkuaikoina seurakuntien diakoniatyössä korostuikin sairaanhoito. Liperin diakonaattitoimen ensimmäisen toimivuoden (1899–1900) vuosikirjan mukaan diakonissa Maria Hytönen oli käynyt vuoden kuluessa 145 sairaan luona.

Johtava diakoniatyöntekijä, diakonissa Satu Halonen Joensuun seurakunnasta kertoo, että vuoden 1972 kansanterveyslaki siirsi kotisairaanhoidon kuntien vastuulle, eivätkä diakonissat tee enää hoitotyötä. Kotikäyntejä sen sijaan tehdään edelleen.

– Käytännössä sairaanhoitajan pohjakoulutuksella työskentelevät diakonissat ja sosionomin koulutuksen saaneet diakonit tekevät nykyisin samoja tehtäviä. Molemmat koulutukset antavat hyvät valmiudet erilaisten ihmisten kohtaamiseen ja ymmärrystä monenlaisiin elämäntilanteisiin.

Terveyteen ja sairauteen liittyvät kysymykset tulevat hyvin yleisesti esille kohtaamisissa.

– Ohjauksessa ja neuvonnassa terveysalan koulutus on usein hyvänä taustatietona. Erityisesti henkiseen tukemiseen ja kriisityöhön koulutuspohja voi antaa tärkeitä välineitä, Halonen arvioi.

Tämän ajan haasteet ovat tuttuja diakoniatyöntekijöille

Diakoniatyö nousee kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta. Apu kohdistetaan niille, joiden avun tarve on suurin. Sillä ei ole merkitystä, onko asiakas kirkon jäsen vai ei.

– Ennen diakonissa saattoi tukea sairasta antamalla lääkkeitä, mikäli hänellä ei ollut niitä varaa hankkia. Nykyisin selvitämme ensin, onko kaikki tuet haettu. Mikäli voimme myöntää kertaluonteista taloudellista tukea, se annetaan yleensä maksusitoumuksena, Halonen kertoo.

Halosen mukaan yksinäisyys on eräs tämän päivän haaste, johon diakonia voi auttaa löytämään ratkaisun. Esimerkiksi viime talvena Joensuun seurakunnassa toteutettiin vertaistukiryhmä yksinäisille.

– Koronan myötä monet kontaktit ovat voineet jäädä vähemmälle. Toisaalta osalle on tullut passivoitumista ja arkuutta lähteä toisten seuraan. Diakoniatyön tarjoama tuki tällaisessa tilanteessa voi olla keskustelua, lähimmäispalvelun kautta vapaaehtoisen etsimistä, ohjaamista matalan kynnyksen kohtaamispaikkoihin tai kutsumista mukaan ryhmiin.

Halonen mainitsee meidän aikamme ilmiöinä myös muun muassa päihde- ja peliriippuvuudet, masennuksen ja arjen hallintaan liittyvät haasteet. Näissäkin asioissa diakonia tekee yhteistyötä eri tahojen kanssa osana verkostoa.

– Kun ihminen hakee taloudellista tukea diakoniatyöltä, tilannetta voidaan selvitellä laajemmin: Millaista tukea on jo olemassa ja mitä tukimuotoja voisi olla käytettävissä? Seurakunnan puolelta voidaan tarjota tilanteeseen sopivaa ryhmätoimintaa tai leiriä, Halonen kuvailee.

Diakonian vapaaehtoisia yhdistää halu auttaa

Auttamistyö ei ole pelkästään työntekijöiden varassa. Kun Liperin seurakunnan diakoniatyö oli heinäkuussa 1899 käynnistynyt, seurakuntalaisten kerrotaan heti samana vuonna pitäneen ompeluseuroja: ”Jouluksi jaoimme noin 10 köyhälle perheelle ompeluseurassa valmistettuja vaatteita. Ompeluseuroista on ollut näin sekä aineellista apua, että henkistä virkistystä.”

Yhä nykyäänkin ihmiset kokoontuvat yhteen tarkoituksenaan auttaa muita. Esimerkiksi Joensuun seurakuntakeskuksessa toimiva Toimentupa on kaikille avoin paikka, jonne voi tulla tekemään käsitöitä ja viettämään aikaa yhdessä toisten kanssa. Diakonian ryhmissä valmistettuja käsitöitä on mahdollista antaa myytäväksi, ja myyntituotolla tuetaan vaikkapa köyhissä oloissa elävän kummilapsen koulunkäyntiä.

Vuosittain järjestettävän Yhteisvastuukeräyksen toteuttamiseen osallistuu valtava määrä vapaaehtoisia seurakuntalaisia esimerkiksi talkoolaisina tai lipaskerääjinä. Keräystuotosta 60 prosenttia ohjataan kansainväliseen apuun Kirkon Ulkomaanavun kautta ja loput 40 prosenttia käytetään apua tarvitsevien hyväksi kotimaassa.

Lähimmäisyyttä voi toteuttaa arjessa monin tavoin

Diakonian vapaaehtoiset toimivat monenlaisissa tehtävissä. Esimerkiksi Apuristin vapaaehtoinen voi käydä asiakkaan luona vaihtamassa palaneen lampun, ja Kirkon keskusteluavun päivystäjä kuuntelee ja kohtaa ihmisiä anonyymisti puhelimen tai sähköisten kanavien kautta.

Vapaaehtoistyö on aivan keskeistä seurakunnan elämässä. Ystävätoiminta, sairaalaystävät ja Apuristi eivät toimisi lainkaan ilman vapaaehtoisia. Myös tapahtumien, retkien, ruokajakeluiden ja kirpputorien toiminta olisi paljon vähäisempää, jos vapaaehtoiset eivät antaisi aikaansa.

Toisen ihmisen auttaminen ei rajoitu pelkästään organisoituun vapaaehtoistyöhön. Ihan kuka vain voi olla toiselle lähimmäisenä arjessa. Satu Halonen rohkaisee jokaista mukaan arjen diakoniaan:

–  Onko joku ihminen, jonka kuulumisia voisin kysyä? Voisinko pyytää jonkun kanssani kävelylle? Ehkä itsellä on jokin taito, jolla voi ilahduttaa ympärillä eläviä ihmisiä. Esimerkkejä on lukemattomia, eivätkä pienet kohtaamiset välttämättä vaadi paljon aikaa. Vahvistetaan yhdessä hyvää!

 

Hanna Pekkanen

 

Lähteenä on käytetty lisäksi Diakonian juhlalehdessä (2022) julkaistua Raija Pyykön artikkelia Diakonia on osoittanut vahvuutensa ja muutoskykynsä vuosien saatossa.

 


Juhlavuoden tapahtumia

  • Joensuun torilla diakonian viran päivän eli D-dayn tapahtuma to 1.9. klo 10–15. Ohjelmassa mm. runonlausuntaa ja haastatteluja sekä klo 12–13 yhteislaulua torilavalta ohjattuna.
  • Joensuun seurakuntakeskuksen kappelissa (Kirkkokatu 28) voi tutustua Diakoniatyö ennen ja nyt -näyttelyyn. Näyttely on avoinna ke 31.8. klo 8–18 ja to–pe 1.–2.9. klo 8–15.
  • Kontiolahden torilla on tarjolla ”soppaa ja sielunhoitoa” to 1.9. klo 10–12.30.
  • Tuu mukkaan! Vapaaehtoistoiminnan messut ti 13.9. klo 17 Joensuun srk-keskuksessa.
  • Pyhäselän seurakuntatalolla (Hammaslahdentie 76) maksuton lounas ja kahvit to 22.9. klo 12–13.30.
  • Monessa seurakunnassa vietetään syyskuussa diakonian juhlamessua.
  • Ajankohtaiset tiedot Joensuun ev.lut. seurakuntien tapahtumista löydät osoitteesta joensuunseurakunnat.fi.

Kolumni: Arkikaverit

Arkisissa puuhissa minulla on vakiokavereita, jotka syystä tai toisesta tulevat mieleeni aina askaretta tehdessäni.

Keravan kirkkoherranviraston komeasta anopinkielestä katkesi viisi vuotta sitten lehti. Palastelin sen tikkuaskin mittaisiksi pistokkaiksi, jotka työnsin puolittain multaan. Reilun vuoden kuluttua lehtipistokkaiden juurista nousi pienet alut, jotka ovat nyt puolimetrisiä. Kasvu on ollut hidasta, mutta varmaa. Jokaisella kastelukerralla palaan mielessäni kasvin alkukotiin kirkkoherranvirastoon ja muistelen aikaani Keravalla.

Arkisissa puuhissa minulla on vakiokavereita, jotka syystä tai toisesta tulevat mieleeni aina askaretta tehdessäni. Vuodetta sijatessani ajattelen Leppävaaran pastoria, joka kirjoitti kolme vuotta sitten Kotimaa-lehden kolumnissa: ”Petaaminen on minulle rukousta, minuutin meditaatio. Se on hetki, jossa tuon Jumalalle koko elämäni ja jätän alkavan päivän itseäni isompiin käsiin.” Hieno ajatus, johon on hyvä liittyä.

Samainen pappi antoi viidennesvuosisata sitten minulle napakan ojennuksen, kun olin tytötellyt kurssitovereitani. Viisi vuotta sitten tapasimme saarnakurssilla. Muistelin menneitä. Hän naurahti ja totesi liukuneensa isoäitikastiin, jossa tytöttely tai mummottelu eivät laukaise kommentointikynnystä.

Suihkun jälkeen kuivaan seinät ja lattian lastalla kalkin keräytymisen eliminoimiseksi. Tässä puuhassa on ajatuksissani Keravan pastori. Olimme kehitysvammaisten rippileirillä kaksikymmentä vuotta sitten. Huoneemme olivat vierekkäin, ja hän kertoi lastankäytön pontevan äänen kuuluvan hänen huoneeseensa. Näin yhdistyi päässäni ihminen ja tekeminen.

Keittiössäkään en ole yksin. Kun poistan tomaatista vihreän kannan, on mielessäni vaimoni entinen esimies Haagasta. Leivän paahtaminen vie minut Helsingin yliopiston dosentin keittiöön. Sosekeittoa teen Heponiemen hiljaisuuden keskuksen keittäjän kanssa. Ruisleipätaikinan notkeutta arvioi kanssani Nurmijärven johtava diakoni. Vehnätaikinan teossa on mukanani hotelli Hesperian keittiöpäällikkö.

Huhtikuussa olin Kuortaneen urheiluopistolla Kirkkohallituksen järjestämässä kuntoutuksessa. Tiukan sportin ja ravintoneuvonnan välissä jäi aikaa vapaaseen keskusteluun. Kerroin näistä arkikavereistani ja huomasin, että en ole kokemukseni kanssa yksin. Jostain syystä ihmisiä nousee toistuvasti ajatuksiin. Jollakin tavoin he ovat olleet merkittäviä vuosien saatossa. Päivittäin omistan kohdatessamme arkikavereilleni lämpimän ajatuksen ja pienen rukouksen.

Ari Autio
kirkkoherra
Rantakylän seurakunta

Sana: ”Tulkaa, kaikki on valmiina.”

Uuden vuoden kynnyksellä elämässä on jo toivoa, vaikka Kristuksen valona oleminen ajassamme kysyy totisesti lapsen luottamusta ja vanhuksen sitkeyttä.

Kirkon käytävällä astelee vanha mies. Vuosikymmenten paino on painanut hartiat syvään kumaraan. Voimia ei tarvita enää työhön.  Luopumista on elämässä riittänyt, mutta kotikirkon jumalanpalvelusta ei ole tarvinnut hylätä. Sadas vuosikymmen elämää kulkee matkassa. Kutsu tulla kohtaamisen paikalle saa vanhuksen liikkeelle pyhä pyhän jälkeen. Kaikki taakse jääneet päivät, pimeät yöt ja valoisan hetket, koko elämisensä saa tuoda sinne, missä valo voittaa varjot, missä jokainen, kumara tai suora, heikko tai vahva, ilon tai surun liikuttama, on samanarvoisena Jumalan edessä. Kaikki saapujat, kohtaamassa sanassa ja sakramentissa, Kristusvalon, jotta voisivat loistaa maailmalla valona ja lohtuna toisilleen.

Vanhus laskeutuu polvilleen, nostaa seesteiset kasvonsa, katsoo lempeästi leivän jakajaa, ottaa vastaan Kristuksen. Kumartaa kumarammin kuin kukaan ja palaa paikalleen.

Vanhuksen vierelle on polvistunut pieni tyttö isoäitinsä kanssa. Kysyn häneltä, siunataanko lapsi? Isoäiti tahtoo niin, mutta lapsi tahtoo enemmän. Hän ojentaa pienen kätensä, katsoo leivän jakajaa tiukasti silmiin ja sanoo: ”Anna minullekin leipää!” Katson isoäitiä, molempien silmät kostuvat, lapsi saa leivän ja juuri niin piti olla.

Pienen tytön silmissä katselin Kristusta, syvintä rakkauden salaisuutta. Sellaista ei näe kuin erityisen pienessä ihmisessä, sellaisessa, joka ei asettele ehtoja, ei kysy muilta, saanko minäkin tulla, saanko olla yhtä tärkeä kuin toiset. Lapsi, taivasten valtakunnan kelvollisin kansalainen, on säde taivaan isosta valosta. Hän loistaa alttarilla polvistuneena käsin kosketeltavaa lohtua ympärilleen.

Uuden vuoden kynnyksellä elämässä on jo toivoa, vaikka Kristuksen valona oleminen ajassamme kysyy totisesti lapsen luottamusta ja vanhuksen sitkeyttä. Maailmamme paloissa ja peloissa suurin valo on jo keskellämme. Hän lähetti kerran suuren tilalle pienen ja tekee sen yhä. Lähettää keskellemme kenet tahansa ihmisyyteen kutsutun, joka joutuu kohtaamaan väheksyntää ja väkivaltaa paremmin tietävien ja pärjäävien joukossa. Lähimmäisyytemme valoa etsiviä tulee luoksemme lapsessa, monella tavalla osattomissa, vahvalta näyttävässäkin, ja ihmisen äänellä Jumala yhä kysyy kansaltaan: Ovatko nämä kaikki sisariasi ja veljiäsi, ovatko valoon kutsuttuja?

Armi Rautavuori
kirkkoherra
Enon seurakunta