On yksinäisyyttä, johon kaipaa lohdutusta. Ja on yksinoloa, johon ei ikävöi toista ihmistä tai mitään muutakaan.
Kuva: iStock.
Muista tämä, sanoin itselleni muutama vuosikymmen sitten. Oli lapsuudenkodin jouluaaton ilta. Kotikylässä valkea hanki säihkyi tuhansin lumitimantein, yötaivas oli tumma – kuin syvä violetti ja sininen ja musta, tähdet loistivat ja säkenöivät kirkkaina. Pakkasta oli yli kaksikymmentä astetta, oli kylmää ja hiljaista. Lähdin ulos kävelemään, ensi kertaa kuin aikuisen askelin: jätin sisarukset ja vanhemmat joulun viettoon, kävelin lyhyen kotitien, kunnes kylmyys pakotti taas sisälle. Oli kaunista ja olin yksin. Ymmärsin, että tätä yksinäisyyttä en voi jakaa kenenkään kanssa, en tätä talven kauneutta, en tätä tunnetta. Muista tämä, sanoin itselleni, ja yhä muistan sen.
Yksinoloa ja yksinäisyyttä on monta lajia. Mikään niistä ei ole itsessään hyvä tai paha asia, vaan jotakin, mikä kuuluu elämään samoin kuin ilo tai suru, rakkaus tai suuttumus tai mikä tahansa tunne ja elämänvaihe.
Kaupunkeihin muutti syksyllä satoja uusia opiskelijoita oppimaan ammattia tai elämää. Monet heistä jäivät hyvin yksin, koska oman paikan löytäminen oli vaikeaa erilaisten rajoitusten vuoksi. Opetusvälineenä oli useimmiten kone, uusilla tuttavuuksilla oli maski kasvojen edessä, vapaa-ajan harrastukset ja tapaamispaikat olivat tyhjiä.
Sama tilanne oli ja on monella muullakin: se mikä on tavallista, on väistynyt, ja täytyy opetella jotakin muuta tapaa olla. On kuin uudenlainen olotila olisi vallannut elämän.
On yksinäisyyttä, johon liittyy ikävöiminen: koti-ikävä, menneiden aikojen ikävä, toisten ihmisten ikävä. On syvältä sisimmästä kumpuavaa yksinäisyyttä, johon ei mikään auta: ehkä siihen on kasvettu ja opetettu jo lapsena, että yksin on pärjättävä. Joskus kovat elämänkokemukset ovat rakentaneet ihmisen ympärille yksinäisyyden muurin. On hengellistä yksinäisyyttä: Jumala tuntuu olevan kaukana ja lapsuudessa opitut rukoukset eivät enää toimi.
On myös itse valittua yksinäisyyttä – ehkä sitä voisi kutsua yksinoloksi. Silloin viihtyy itsekseen. Sitä puuhailee kaikenlaista ja tuntee olonsa hyväksi sen elämän kanssa, mitä suostuu elämään ja mikä on mahdollista juuri nyt elää. Taiteilijan yksinäisyys saattaa olla tällaista: syvältä sisimmästä kumpuaa jotakin, mikä saa musiikin, taulun, veistoksen, liikkeen tai sanallisen muodon. Yksinolosta nousee jotakin, mikä rikastuttaa elämää aivan toisella tasolla kuin raha tai omaisuus.
Sairaus sitoo monen yksinäisyyteen. Joku saattaa myös vaatia itseltään paljon, ja se ajaa ihmisen tekojen ja suorittamisen aiheuttamaan väsyttävään yksinäisyyteen. Ei vaan enää jaksa eikä tahdo tavata ketään, vaikka kaipaisikin toista ihmistä.
Yksinäisyyttä on monta lajia. Jos on mahdollista tunnistaa itsessään, millainen on minun yksinäisyyteni, voi sen muuri murtua ja jotakin uutta avautua, mikä auttaa ja lohduttaa. Usein omien asioiden jakaminen toisten kanssa auttaa – ja yhtä lailla se, että vastavuoroisesti lähtee itse auttamaan ja kuuntelemaan.
On toisia, jotka kokevat samanlaista yksinäisyyttä kuin minä, ja heidän kanssaan löydän tavan tulla toimeen oman oloni kanssa silloin kun ahdistaa. Ja toisaalta – ei ole ketään, joka tuntee samanlaista yksinäisyyttä kuin minä, mutta itse tunnen sen ja elän siinä. Siihen osaan yksinäisyyttä – omaani tai toisten – johon voin vaikuttaa ja johon haluan muutosta, siitä voin kantaa vastuun.
Tähtikirkkaan taivaan alla on hyvä kulkea: on kuin Luojamme varjelus säteilisi jokaisesta tähdestä valoa ja toivoa jokaiselle ihmiselle. Sen nähdäkseen on katsottava taivaaseen päin. Muista, sanoin itselleni silloin nuorena kotikylän jouluaaton pimeässä illassa: tähdet loistavat aina, vaikket näe niitä.
Tiina Belov
oppilaitospastori