Ihmisellä voi olla satoja seuraajia sosiaalisessa mediassa, mutta kadulla ei heistä tunne ketään.
Jarkko Riikonen. Kuva: KK-kuva
”Elämässä on niin, että helpommin saa uuden muijan ku kunnon kaverin.” Tämä Simo Salmisen, tai siis Sörsselssönin, esittämä mielipide ei varmaankaan ole nykyään poliittisesti korrekti, enkä henkilökohtaisessa elämässäni ole samaa mieltä, mutta ideaa väitteessä on. Riippumatta siitä puhutaanko muijista vai äijistä, voi kyynisesti todeta, että ”kyllä meressä kaloja riittää”. Ystäviä, hyvistä ystävistä puhumattakaan, ei liikoja ole tarjolla. Henkilökohtaisesti olen jokseenkin tarkka käyttämistäni termeistä. Minulla on ilokseni paljon tuttuja, huomattava määrä kavereita, jonkin verran ystäviä ja kourallinen hyviä ystäviä – tai Sörsselssönin sanoin, kunnon kavereita. Koen olevani tässä suhteessa onnekas.
Ulkomaalaisten keskuudessa meille suomalaisille annetaan helposti sellainen ennakkoluuloinen leima, että meihin on hankala tutustua, mutta kuoren läpäistyään meistä saa luotettavia ystäviä. Heh, nähdäkseni tämä hidassyttyisyys ei koske vain ulkomaalaisia, paljon pienempikin ”erilaisuus” riittää. Ainakin lapsuuteni paikkakunnalla vähäväkisen kirkonkylän ja kunnan kasvukeskuksen välillä pidettiin vihaa, käsittääkseni noin niin kuin perinteen vuoksi.
Minulla tulee keväällä kuluneeksi 30 vuotta ylioppilaaksi tulosta. Ylioppilaaksi tulo oli yllätys silloin ja 30 vuoden kuluminen nyt. Olen yrittänyt kompensoida tätä jälkimmäistä yllätystä etsimällä lukioaikaisia luokkakavereita ja ottamalla heihin yhteyksiä. Suureksi ilokseni varsin monet olenkin löytänyt ja saanut takaisin kadonneen yhteyden. Joidenkin ihmisten kanssa on helppo jatkaa tarinaa, vaikka väliaikaa on kertynyt vuosikymmeniä.
Asia, josta olen pahoillani ja jokseenkin huolissani, on se, että varsin monella nuorella ihmisellä ei näytä olevan lainkaan ystäviä, hyvistä ystävistä puhumattakaan. Kouluissa ja oppilaitoksissa syntyy tuttavuuksia, mutta jostain syystä niitä ei osata syventää ystävyydeksi. Ihmisellä voi olla satoja tai jopa tuhansia seuraajia sosiaalisessa mediassa, mutta kadulla ei heistä tunne ketään. Voi toki olla, että tämä on uusi normaali ja itse olen taas jäänyt ajasta, mutta ajattelen ihmisen kaipaavan myös reaalielämän ystäviä. Mitä mieltä sinä olet, onko someystävyys ”oikeaa” ystävyyttä?
Haluaisin kannustaa kaikkia etsiytymään nykyisten tai vanhojen ystävien seuraan, se on ehkäpä helpompaa kuin uusien löytäminen. Ennen kaikkea toivoisin, että jokaiselle löytyisi ainakin yksi ”kunnon kaveri”.
Jarkko Riikonen erityisnuorisotyöntekijä
Poliisin Ankkuri-ryhmä
Mitä seuraa, kun entinen vankilakundi ja nykyinen pastori alkavat treenata yhdessä voimamieslajeja? Vastaus: valtava määrä lihasvoimaa, komeat tittelit ja kaupan päälle lämmin, salilta koteihin ulottuva ystävyys.
Mitä seuraa, kun entinen vankilakundi ja nykyinen pastori alkavat treenata yhdessä voimamieslajeja? Vastaus: valtava määrä lihasvoimaa, komeat tittelit ja kaupan päälle lämmin, salilta koteihin ulottuva ystävyys.
Mika Törrö ja Salla Romo käyvät usein salilla yhtä aikaa treeneissä. Molemmat kiittelevät voimalajien parissa vallitsevaa yhteishenkeä ja paikallista, tärkeäksi tullutta treeniporukkaa. Kuva: Virpi Hyvärinen
Joensuun seurakunnan pastori Salla Romo muistaa ensitapaamisensa voimamies Mika Törrön kanssa.
Romo oli pappina mukana Asunnottomien yössä lokakuussa 2018, kun Törrö kertoi kokemusasiantuntijana asunnottomuudesta Sokoksen kauppakäytävällä. Romo lähti mukaan kierrokselle, jolla Törrö esitteli asunnottomien Joensuuta.
– Se päättyi siihen, että Mika itketti naisia Anttilan lipan alla, muistelee Romo.
Voimalajeista kiinnostunut, Törröä Instagramissa seuraava Romo kävi esittäytymässä ja laittoi Törrölle viestiäkin treeniin liittyen. Käänne tapahtui kuitenkin alkuvuodesta 2019, kun Romo oli käynyt testaamassa Juvalla voimamieslajeja, ja treenistä tuli video verkkoon. Mika bongasi sen, ja loppu onkin historiaa.
Romolle kilahti Törröltä viesti: ”Huh mikä meno. Paljon otat maasta?”
– Siitä näki suoraan, että Sallalla olisi lahjoja voimanaislajiin. Salla käveli merimieskävelyä 180 kiloa niskassa kuin ilmaa olisi ollut, kommentoi Törrö videota.
Törrö patisti Romon mustana hevosena kisaan
Törrö sanoi samoin tein Romolle, että toukokuussa olisi kisat, nyt otat antidoping-sopimuksen, niin pääset mukaan kilpailuun.
Romolla oli vauhdissa vähän hatussa pitelemistä – olihan Törrön tarkoittamaan Suomen vahvin nainen 2019 –kisaan vain muutama kuukausi aikaa.
Päätös lähteä mukaan syntyi kuitenkin pian. Kaverukset matkasivat yhdessä junalla Hämeenlinnaan treenileirille, ja Sallan pohtiessa asiaa Mika totesi: eikö se ole jo päätetty.
Mustana hevosena, vähillä treenimäärillä kilpailuun lähtenyt Romo tuli kisassa kolmanneksi. Törrö pokkasi Suomen vahvimman miehen tittelin.
Ja kuten liki jokainen joensuulainen tietänee, vuoden päästä syksyllä 2020 Romo kirkasti kolmostilan ykköseksi saaden kilpailuissa Suomen vahvimman naisen tittelin. Eikä Törrö jäänyt vähemmälle: hän on Suomen vahvin mies 2020.
Parivaljakko vailla vertaa
Romo ja Törrö ovat voimalajimenestyksensä lisäksi mielenkiintoinen parivaljakko ystävyksinä erilaisten taustojensa takia.
Mikkeliläisestä, perusluterilaisesta perheestä tuleva Romo päätyi papiksi löydettyään rippikoulun myötä seurakunnasta yhteisön, joka hyväksyi koulukiusaamisesta kärsineen nuoren sellaisena kuin hän oli.
– Riparilla pääsin leirimessuun liturgiksi, papiksi papin paikalle, ja silloin muistan miettineeni että vitsit, jotkut tekevät tätä työkseen. Lukiossa hain teologiseen. Kuusi vuotta opiskelin täällä Joensuussa, ja nyt keväällä tulee täyteen 12 vuotta papin töitä, kertoo Romo.
Törrön elämän varrelle on mahtunut mutka jos toinenkin. Ongelmat ja laitoskierre alkoivat jo lapsena, kun Törrö muutti 10-vuotiaana Joensuuhun, eikä koulunkäynti maistunut.
– Kun pääsin 18-vuotiaana koulukodista pois, rupesin juomaan ja olin alkoholisti saman tien. Se johti minut 10 vuoden vankilakierteeseen. Päihteet hallitsivat elämääni 35-vuotiaaksi saakka. Maaliskuussa 2021 olen ollut kuusi vuotta raittiina, kertoo Törrö.
Helppi ja urheilu auttoivat uuteen alkuun
Keskeisiä tekijöitä Törrön elämänmuutoksessa olivat Kontioniemessä sijaitseva kuntouttavan päihdehuollon laitoshoitoyhteisö Helppi sekä urheilu.
Ratkaisevaa Törrön mukaan oli se, kun Soropin Aino Hirvonen kehotti Törröä menemään Helppiin koevapauteen.
– Minulla oli vankilatuomio tulossa ja mitta sitä lajia täynnä. En käyttänyt enää vankilassa päihteitä ja pääsin 1.3.2016 koevapauteen Helppiin.
Helppi tarjosi Törrölle turvallisen ympäristön, oikeita ihmisiä ja kuntouttavaa työtoimintaa.
– Helpissä kaikki työntekijät olivat alkoholisti- ja addiktitaustaisia. Siinä oli esimerkkejä selviytymisestä. Kun heidän tarinoitaan kuunteli, alkoi pikkuhiljaa tulla usko siihen, että minäkin voisin selvitä. Että minullakin on mahdollisuus.
Kun rinnalle tuli vielä urheilu, ei ollut aikaa ajatella tai pyöriä vanhoissa kuvioissa kaupungilla.
– Kun tulin iltakymmeneltä kotiin, se oli vain pää tyynyyn.
Avoimuus erilaisuudelle on lahjaa
Erilaiset lähtökohdat ovat Romolle ja Törrölle ystävyydessä lähinnä rikkaus.
– Mikan tausta ei ole ollut minulle missään vaiheessa ongelma, kun hän on aina tuonut taustaansa avoimesti esiin. Se on elettyä elämää, osa häntä. Elämä on tehnyt hänestä avarakatseisen, nallekarhumaisen, leppoisan ihmisen, sanoo Romo.
– Kyllä erilaisuus on rikkaus kaikessa, eivätkä ketkään ole samanlaisia. Menneisyydessä minulla oli putkinäkö, kategorisoin ihmisiä. Nyt kun olen raitistunut, se on poistunut, ja pystyn antamaan kaikille mahdollisuuden. Se on iso lahja, sanoo Törrö.
Romo ja Törrö kiittelevät koko Suomen voimamiespiirejä ja omaa Joensuun treeniporukkaa hyvästä yhteishengestä. Voimamiehistä ja -naisista sekä näiden perheistä on kasvanut Joensuussa ystäväjoukko, joka treenaa, reissaa ja käy toistensa luona syömässä.
– Voimamiesporukoissa on kautta koko maan kannustava tunnelma. Se ei ole itseltä pois, jos joku toinen tekee hyvän suorituksen, sanoo Törrö.
Kumpi heistä olikaan se sielunhoitaja?
Ystävänpäivän lähestyessä hyvää vauhtia uskaltaa voimamieslajien kuninkaalta kysyä, mikä Romossa on Törrön mielestä parasta ystävänä.
– Avoimuus ja aitous – Salla puhuu asioita rehellisesti. Hänestä aistii lämminhenkisyyden, ja hänellä on vahva auttamisenhalu muita kohtaan, vastaa Törrö.
Entäpä mikä on Romon mukaan parasta Törrössä?
– Mikalla on hirveän isot korvat – sellaiset kuuntelevat. Hänellä on myös iso taito olla hätäilemättä. Mika on jykevä ankkuri. Jos minä otan kieppiä aika helpostikin asioista, niin Mika vain sanoo rauhallisesti: sinun täytyy nyt päästää tuosta asiasta irti.
Roolit tuntuvat tässä ystävyydessä kääntyvän välillä päälaelleen: entinen vankilakundi on sielunhoitaja, kuuntelija ja tiukkojen paikkojen yli kannattelija pastorille. Ja mikäpä sen hienompaa!
Mika Törrö
• Syntynyt vuonna 1979, asuinpaikka Kontiolahti
• Suomen vahvin mies 2018, 2019, 2020
• Kirja Härkä (signeerattu) — Vangista vahvimmaksi (Mika Törrö, Timo Kangasluoma; Docendo) ilmestyy 4.3.2021
Salla Romo
• Syntynyt vuonna 1984, asuinpaikka Joensuu
• Suomen vahvin nainen 2020
• Töissä Joensuun seurakunnassa Noljakan piiripappina
Rovasti Petri Karttunen ja seurakunta-neuvos Heimo Karhapää istuivat 10 vuotta vierustovereina kirkolliskokouksessa. Oli isojakin asioita, joista he äänestivät eri tavalla. Silti parivaljakkoa voi hyvällä syyllä luonnehtia ystävyksiksi.
VAIKUTTAMINEN. Rovasti Petri Karttunen ja seurakuntaneuvos Heimo Karhapää istuivat 10 vuotta vierustovereina kirkolliskokouksessa. Oli isojakin asioita, joista he äänestivät eri tavalla. Silti parivaljakkoa voi hyvällä syyllä luonnehtia ystävyksiksi.
Petri Karttunen (vas.) ja Heimo Karhapää olivat kirkolliskokouksessa samaa mieltä useimmista asioista. Erityisen merkittävää ja kiinnostavaa oli työ uuden raamatunkäännöksen ja virsikirjan parissa. ”Yhteinen projektimme oli kirkon hallinnon keventäminen. Siinä emme tainneet onnistua”, naurahtaa Karttunen. Kuva: Virpi Hyvärinen
Kun Joensuun kaupungilla talonrakennuspuolen insinöörinä toiminut Heimo Karhapää oli istunut kuusi vuotta maallikkoedustajana kirkolliskokouksessa, hän sai uudeksi vierustoverikseen Kajaanin seurakunnan kappalaisen Petri Karttusen. Elettiin vuotta 1984.
Viereisille istumapaikoille samaa hiippakuntaa edustaneet Karhapää ja Karttunen päätyivät aakkosjärjestyksen perusteella. Parivaljakolla riitti keskusteltavaa käsillä olevista asioista niin, että usealla kaudella he päätyivät myös huonetovereiksi.
Näin siitä huolimatta, että konservatiivisena pidetyn Suomen Kansanlähetyksen puheenjohtajana toiminut Karhapää ja liberaaliksi luonnehditun herännäisyyden läheiseksi kokenut Karttunen olivat useista asioista eri mieltä.
Myöhemmin parivaljakko teki pitkään yhteistyötä myös Joensuussa seurakunnan ja seurakuntayhtymän asioiden hoitamisessa. Karttunen toimi Joensuussa kirkkoherrana v. 1991-2015 ja Karhapää vuosikymmenten ajan johtavana luottamushenkilönä, mm. yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajana.
Tänäkin päivänä Pohjois-Karjalan Kansalähetyksen puheenjohtajana ja seurapuhujana toimiva Karhapää kertoo tulleensa uskoon v. 1965 ylioppilaskokouksessa Lahdessa, minkä jälkeen hengelliset asiat tulivat erityisen rakkaiksi kristillisen kotikasvatuksen saaneelle nuorukaiselle. Oma paikka löytyi varsin pian v. 1967 perustetusta Kansanlähetyksestä.
Niin sanotun viidennen herätysliikkeen syliin syntynyt yhdistys sai Karhapään mukaan alkunsa osin reaktiona ajan yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Elettiin jännitteistä murrosaikaa: ylioppilaat valtasivat Vanhan ylioppilastalon, Hannu Salama kävi Jumalanpilkka-oikeudenkäyntiä ja liberaaliteologia nosti päätään raamatuntutkimuksen parissa. Perinteiset arvot kuten kirkko, isänmaa ja asepalvelus tulivat kyseenalaistetuksi.
– Keskeistä ja minulle itselleni erityisen läheistä Kansanlähetyksessä oli kuitenkin nimenomaan lähetyksen ajatus, sanoo Karhapää.
Karttunen on puolestaan herännäisyyden eli körttien Joensuun paikallisyhdistyksen ja v. 2021 Joensuun Herättäjäjuhlien juhlatoimikunnan jäsen.
– Jos jonkun herätysliikkeen voin kodikseni sanoa, niin herännäisyyden. Meidän muita herätysliikkeitä yhdistää vahvasti pietistinen perinne, jolle on ominaista uskovien yhteisön ihanne. Sitä pidetään yllä seurakuntakurin avulla sekä sitoutumalla yhteisöön ja sen ihanteisiin, sanoo Karttunen.
– Herännäisyydessäkin on ollut tätä piirrettä, mutta se on jäänyt taka-alalle. Siinä korostuu enemmänkin armahtava suhde toisiin ihmisiin. Uskoa ei mitata elämäntavalla ja onnistumisilla, vaan sillä, mitä Kristus ja hänen armonsa merkitsevät meille ja miten se heijastuu tapaan, jolla kohtaamme toisemme, hän jatkaa.
”Jako konservatiiveihin ja liberaaleihin on täynnä myyttejä”
Mutta kokeeko Karhapää olevansa konservatiivi, entäpä Karttunen liberaali?
– Varmaan minulle on monenlaistakin leimaa pantu niskaan. Jos se on positiivinen, niin kyllä niinkin voi sanoa. Omasta mielestäni olen aina ollut yhteistyön rakentaja, sanoo Karhapää.
– Olen ajatellut hengellistä työtä kirkon tehtävästä käsin, joka kirkon tunnustuksen mukaan on sanan ja sakramenttien jakaminen, kristillisen sanoman levittäminen ja lähimmäisenrakkauden toteuttaminen, hän jatkaa.
Karttunen suhtautuu varauksella koko konservatiivi-liberaali-jaotteluun. Hän toteaa jaottelun tulleen Suomeen alun perin Yhdysvalloista. Jaottelu on Karttusen mukaan täynnä myyttejä, jotka harvoin ovat totta edes syntysijoillaan, saati sitten täkäläisessä todellisuudessa.
– Toiselta taholta on ajateltu, että konservatiivit ovat sellaisia, että he eivät ota tosiasioita huomioon, heille tiede on uhka, he eivät osaa asettua toisen ihmisen asemaan, vaan pitävät jäykästi kiinni vanhoista periaatteista. Tämä on karikatyyri, joka harvan osalta pitää paikkaansa. Joku äärimmäinen tyyppi saattaa tietysti löytyä, sanoo Karttunen.
– Konservatiivisella taholla taas ajatellaan, että liberaaleille usko ja Raamattu eivät ole tärkeitä, vaan siellä seurataan maailmaa ja halutaan olla sille mieliksi. Sekin on karikatyyri. Moni kristitty katsoo rakkauden vaativan asioiden tarkastelua jatkuvasti täydentyvän tiedon valossa, sen miettimistä, olisiko tarpeen tarkistaa joitakin ratkaisumalleja. He tekevät nämä arviointinsa uskostaan käsin, uskollisena Raamatulle ja raamattunäkemykselleen.
Karttuselle tärkeätä on olla avoimessa keskusteluyhteydessä ihmisten kanssa – olipa asioista samaa mieltä tai ei.
– Jos olemme esimerkiksi Heimon kanssa äänestäneet kirkolliskokouksessa joistakin asioista eri tavalla, niin useimmista on äänestetty samoin. Ei meidän keskustelu ollut eri mieltä ollessakaan sellaista, että olisimme yrittäneet kammeta toisiamme kannasta toiseen. Halusimme tietää toisen argumentit ja perusteet, sanoo Karttunen.
Pappisviran avaaminen naisille ja Porvoon julistus jakoivat mielipiteet
Mitkä sitten olivat asioita, joista Karhapää ja Karttunen äänestivät kirkon ylintä valtaa käyttävässä, ”kirkon eduskunnak-sikin” luonnehditussa kirkolliskokouksessa eri tavalla?
Ainakin kysymys pappisviran avaamisesta naisille (v. 1984, 1986) sekä ns. Porvoon julistus, jossa oli kyse muun muassa pappeuden ja ehtoollisyhteyden hyväksymisestä anglikaanisen kirkon ja pohjoismaisten luterilaisten kirkkojen välillä. Karttunen äänesti molemmissa asioissa puolesta, Karhapää vastaan.
– Porvoon kysymys oli niin monimutkainen, että katsoin teologeilla olevan siitä parempi tietämys, ja menin siinä Kansanlähetyksen kannan mukaan. Virkakysymyksestä ajattelin puolestaan tuolloin, että papin virka on miehelle annettu tehtävä, mutta siinä kysymyksessä käsitykseni on muuttunut. Ratkaisu on aikanaan tehty, mennään nyt sen mukaan. Tärkeintä on löytää armahtava Jumala, sanoo Karhapää.
– Minua vakuutti virkakysymyksessä Lutherin opetus pappeudesta, jonka mukaan meidät kaikki on kutsuttu Kristuksen lähettiläiksi. En näe raamatullisia perusteita sille, että pappisvirka kuuluisi vain miehelle, toteaa Karttunen.
Keskustelu samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kestää, koska avioliittokannan muuttamiseen vaaditaan määräenemmistöpäätös
Viime vuosien kuuma peruna kirkolliskokouksessa on ollut kysymys siitä, tulisiko Suomen ev.lut. kirkon sallia samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen avioliittoon. Tästä asiasta Karhapää ja Karttunen eivät ole olleet äänestämässä. Jos nyt pitäisi äänestää, Karttunen äänestäisi puolesta, Karhapää vastaan.
– Se on vaikea kysymys. Emerituspiispa Eero Huovinenhan oli aikanaan sitä mieltä, että kirkon tulisi luopua vihkioikeudesta, jos tasa-arvoinen avioliittolaki tulee, pohdiskelee Karhapää.
Karttunen kritisoi julkisuudessa usein esillä olevaa mielikuvaa kirkon hitaudesta ja konservatiivisuudesta. Hän huomauttaa, että kirkolliskokouksessa tiettyihin päätöksiin tarvitaan 3/4 määräenemmistö, kun eduskunnassa päätöksentekoon riittää yksinkertainen enemmistö.
– Siksi on luonnollista, että kirkossa joudutaan keskustelemaan asioista pidempään, ennen kuin riittävä enemmistö syntyy. Siinä on hyvätkin puolensa – asiat tulevat käsiteltyä pohjamutia myöten.
– Toisaalta hitaus turhauttaa ihmisiä, joita asia henkilökohtaisesti koskettaa. Ja on harmillista, että kaikki paukut menevät vuosien ajan tähän keskusteluun, kun voitaisiin esimerkiksi miettiä sitä, miten tukea ihmisiä pitämään huolta avioliitoistaan, sanoo Karttunen.
Kaksikko kiittää toisiaan kuuntelusta ja asiantuntemuksesta
Jos kirkolliskokouksessa tuli toisinaan esiin asioita, joista Karhapää ja Karttunen olivat eri mieltä, paikallistasolla vastaavia tilanteita ei juuri eteen tullut. Vuosikymmenten yhteisen työnsaran jälkeen Karhapäällä ja Karttusella on muotoutunut toisistaan vankka näkemys henkilönä ja kirkollisena vaikuttajana. Miten he toisiaan luonnehtivat?
– Heimon tärkeä ominaisuus on se, mitä meillä kaikilla ei ole: Heimo on hyvä kuuntelija. Hän ei epäile keskustelukumppanin vakaumusta niissäkään tilanteissa, joissa asioista ollaan eri mieltä, sanoo Karttunen.
– Petri on ollut Joensuun seurakunnassa sellainen esimies, joka on antanut tilaa erilaisille näkemyksille. Teologinen asiantuntemus ja laaja hallinnollinen kokemus olivat keskeisiä viran vuosien aikana. Yhdessä tekeminen on tärkeää Petrin toiminnassa. Olen iloinen, että olemme kohdanneet, sanoo Karhapää.
Virpi Hyvärinen
Korjaus 29.1.2020 klo 8.30: Kirkolliskokouksessa tiettyihin päätöksiin tarvitaan 3/4 määräenemmistö. Aiemmin jutussa luki, että kirkolliskokouksessa tiettyihin päätöksiin tarvitaan 2/3 määräenemmistö. Sama virhe paperilehdessä, sitä ei pystytä valitettavasti korjaamaan.
Kuhmosta Joensuuhun töihin muuttanut Veera, 22, ilmaantui seurakuntakeskukseen kysymään, mistä hän löytäisi itselleen ”mummon”. Veeralle löytyi Rauha.
Kuhmosta Joensuuhun töihin muuttanut Veera, 22, ilmaantui seurakuntakeskukseen kysymään, mistä hän löytäisi itselleen ”mummon”. Veeralle löytyi Rauha.
Rauha Torniaista ja Veera Kettusta yhdistää paitsi sosiaalinen ja puhelias luonne, myös runsaana kukkiva huumori. Haastatteluunkin kaksikko lähti pilke silmäkulmassa. ”Mahtavat ihmiset ajatella, että nyt niillä on noussut päähän, kun ovat lehteen lähteneet”, veisteli Torniainen Kettuselle. Kuva: Virpi Hyvärinen
Joensuulainen Rauha Tornianen, 88 v., on päättänyt pitää kunnostaan huolta niin kauan kuin se vain on itsestä kiinni. Jos ulos lähteminen ei tule kysymykseen, rouva jaloittelee rollaattorin kanssa sisätiloissa.
– Viisi kertaa menen yhteen suuntaan, viisi kertaa toiseen. Alle 80 kierroksen ei jää koskaan. Jos olisin petissä, en pääsisi enää mihinkään, sanoo Torniainen.
Vuonna 1994 siivoojan töistä YTHS:ltä eläkkeelle jäänyt Torniainen harrastaa kunnon ylläpidon lisäksi lukemista. Nytkin kirjastosta on lainassa neljä opusta. Erityisen mieluisia ovat elämäkerrat – sellaiset kuten vaikkapa Elina Karjalaisesta kertovat Isän tyttö ja Villit vuodet. Aiemmin tärkeäksi tulleet käsityöt ovat jääneet terveyssyistä vähemmälle, vaikka viime jouluksi Torniainen sai vielä pojalleen sukat neulotuksi.
Ainoa huoli Torniaisella on oikeastaan terveys. Ja toisinaan yksinäisyys. Rouva on asunut jo useamman vuoden itsekseen, kun pitkäaikainen elämänkumppani muutti palvelutaloon. Aikuiset lapset asuvat kaukana. Ystävät ja naapurit ovat käyneet huonokuntoisiksi, monet jo lähteneet tuonilmaisiin.
Ihan yksin ei rouvan tarvitse päiviään viettää, sillä kaksi kertaa päivässä Torniaisen luona piipahtaa kotihoito ja kolme kertaa viikossa ovelle tuodaan ruoka. Soropista on käynyt sairaanhoitajaopiskelija, ja joskus paikalla viivähtää tuttava tai työtoveri.
Se oli syksyä 2017 kun Joensuun seurakuntakeskukseen ilmaantui diakoniatyöntekijän hämmästykseksi nuori nainen, joka ilmoitti topakasti: ”Minä haluan sellaisen mummon”. ”Niin minkä?”, täytyi diakoniatyöntekijän kysyä, ja vastaus oli: ”No mummon”.
Nuori nainen oli Kuhmosta Joensuuhun töihin muuttanut Veera Kettunen.
– Minulla oli Kuhmossa seurakunnan kautta vastaavalla tavalla vanhempi nainen kaverina. Kun muutin tänne, eikä minulla ollut vielä tuttuja tai kavereita, niin mietin, että siitä hommasta tykkäsin. Menin seurakuntakeskukseen, ja siitä kaikki lähti.
Kettunen muistaa vieläkin tammikuisen pakkaspäivän, jona hän käveli ensi kertaa diakoniatyöntekijä Pauliina Martikaisen kanssa Rauha Torniaista tapaamaan.
– Minua jännitti, että mitähän Rauha minusta tykkää, pitääkö ihan hupakkona. Mutta meillä klikkasi heti.
– Olemme molemmat niin puheliaita, että sitä juttua rupesi tulemaan, ja yhtäkkiä tunnettiin sukulaisetkin siinä sivussa, kertoo Kettunen.
Ei tapaaminen ollut Torniaisellekaan pettymys.
– Ensivaikutelma oli hyvä. Kymmenen pistettä. Ei minua oikeastaan edes jännittänyt, kun tiesin, että tuttu diakoniatyöntekijä Pauliina on välikätenä.
Kahvittelua, lenkkeilyä ja tarinoita kerjuureissusta evakkomatkaan
Parivaljakon yhteydenpito on nyttemmin vakiintunut siihen, että Kettunen käy Torniaisen luona kutakuinkin kerran viikossa.
– Veera keittää kahvit, joskus käydään lenkillä tai avomieheni Martin luona Senioripihassa. Kerran Veera toi koulukaverinsakin käymään, kertoo Torniainen.
Tärkeä sisältö tapaamisissa on jutteleminen. Torniainen on kertonut Kettuselle elämänvaiheistaan: lapsuuden kerjuureissusta Enossa, pula-ajan ruokajutuista, korttiostoksista ja siitä, miten Kauhavalle evakkoon lähtiessä pikku-Rauha laitettiin junan hattuhyllyn verkkoon nukkumaan.
– Minusta Rauhan tarinat on mielenkiintoisia. Siinä oppii monenlaista, kun ei itse ole elänyt sellaista, sanoo Kettunen.
”Yksin ollessa minä jotenkin käperryn. Mutta kun joku käy, tulee juteltua muustakin kuin vaivoista”
Uudenlaisella ystävyydellä on sekä Torniaiselle että Kettuselle erityinen merkitys. Kettuselle auttaminen tuo hyvää mieltä.
– Omat isovanhempani ovat jo kuolleet, mutta muistan, miten tärkeätä heille oli, että siellä kävi. Minusta olisi tärkeää myös se, että meillä ei olisi niin isoa rajaa nuorten ja vanhojen välillä, sanoo Kettunen.
Torniaiselle Kettusen käynnit puolestaan ovat ”ihan elämän ehto”. Ylipäänsä se, että joku käy, on korvaamatonta.
– Yksin ollessa minä jotenkin käperryn. Ajatukset ovat helposti vähän negatiivisia. Mietin kipuja, huolehdin toistenkin edestä. Mutta kun joku käy, tulee juteltua muutakin, ei vain niistä vaivoista.
– Vaikka en minä sillä keinon yksinäinen ole kuin moni muu on. Minullahan tätä vipinää on – poikani sanoikin, että sinulla käy enemmän vieraita viikossa kuin heillä vuodessa, naurahtaa Torniainen.
Yhteinen vaikea kokemus lujitti suhdetta – Kettunen ihailee Torniaisen rohkeutta
Pelkkää tasaista ei Torniaisen ja Kettusen yhteistaival ole ollut. Käännekohta toverusten suhteeseen tuli, kun Torniainen kaatui talviliukkailla lenkiltä palatessa kotiportaisiin. Siitä seurasi parin viikon sairaalareissu.
– Veera se minua sairaalaan vei ja odotti puolille öin kun siellä kuvasivat, muistelee Torniainen.
– Muistan kun kävelin sairaalalta yöllä kotiin järkyttyneenä ja mietin, että mitä olen mennyt tekemään, minun olisi pitänyt olla Rauhan vieressä, kertoo Kettunen.
– Ja minä kun olin niin hyvillä mielin ollut, että kävely sujuu, vaan se olikin tyyntä myrskyn edellä. Portaat olikin liukkaat, kertoo Torniainen.
Yhteinen kokemus lähensi ja lujitti kaksikkoa. Kettunen kävi Torniaista sairaalassa tapaamassa ja piti kodista huolta kun emäntä ei ollut paikalla.
– Kastelin tekokukatkin vahingossa, kun niin touhuissani olin, nauraa Kettunen.
– Rauniot oli vain jäljellä, kun palasin, vitsailee Torniainen hyväntuulisesti.
Torniaisen aktiivinen elämänote herättää Kettusessa ihailua.
– Rauha on niin sisukas ja rohkea. Sinnikkäästi hän on kättäkin kuntouttanut, kun olkapää meni. Välillä hän huitelee ulkona rollaattorin kanssa yksinkin, kertoo Kettunen.
– Kyllä minä sanon, että kaikki on koettu, se sairaalareissukin. Mutta tässä kunnossahan minä vielä mennä törötän, jos Luoja elonpäiviä antaa, toteaa Torniainen
Tule vapaaehtoiseksi ikäihmiselle!
• Peruskoulutus uusille vapaaehtoisille ti 22.10. ja 29.10.2019 klo 17–19 Joensuun seurakuntakeskuksessa.
• Koulutuksen jälkeen tarjolla kohtaamisia ikäihmisten kodeissa ja ulkoilukaverina toimimista.
• Ilm. viim. 14.10.: http://www.joensuunevl.fi/ilmoittaudu
• Lisätietoja: diakoniatyöntekijä Pauliina Martikainen, pauliina.martikainen@evl.fi, p. 050 4387474
• Järj. Joensuun ev.lut. seurakunnat, Siun sote
Kirkkotie 