Avainsana: vanhemmuus

”Miten teillä menee?” – Vertaistukea kehitysvammaisten lasten vanhemmille

Kehitysvammaisten lasten vanhempien vertaisryhmässä jaetaan arkea ja mietitään, mitä on minun hyvä elämäni kehitysvammaisen lapsen vanhempana nyt ja tulevaisuudessa.

Kehitysvammaisten lasten vanhempien vertaisryhmässä jaetaan arkea ja mietitään, mitä on minun hyvä elämäni kehitysvammaisen lapsen vanhempana nyt ja tulevaisuudessa.

Kehitysvammaistyön pastori Minna Snellman istuu kahvikuppi kädessään Honkalampi-keskuksen työhuoneessaan.
Kehitysvammaistyön pastori Minna Snellmanin työnantaja on Joensuun seurakuntayhtymä, mutta työpiste sijaitsee Honkalampi-keskuksessa Liperissä. Korona-aikana vanhempien vertaisryhmä päätettiin järjestää verkossa. Kuva: Virpi Hyvärinen

Kenen kanssa peilata vanhemmuuttaan, kun oman lapsen kohdalla kysymykset tuntuvat kovin erilaisilta kuin muilla?

Kehitysvammaistyön pastori Minna Snellmanin mukaan tämä on ajatus, joka saattaa helposti nousta esiin kehitysvammaisen lapsen vanhemmalla.
– Erityislapsen vanhempi voi tuntea kokemuksellista kuilua muihin vanhempiin. Vertaisia ei niin helposti vaikkapa työpaikan kahvipöydästä löydy. Omat kysymykset ja oma arki voivat tuntua hyvin toisenlaisilta kuin muilla.

Koulun alkaminen iso askel kehitysvammaisen lapsen perheelle

Niinpä Snellman on käynnistämässä yhdessä Vaalijalan kehitysvammaistyön pappi Sanna Huovisen kanssa alakouluikäisten kehitysvammaisten lasten vanhemmille verkkopohjaista vertaistukiryhmää.
– Ryhmän tarkoituksena on tarjota mahdollisuus keskusteluun toisten samassa elämäntilanteessa olevien kanssa.

Alakouluikäisten vanhemmat valikoituivat kohderyhmäksi siksi, että kouluunmeno on yksi isoista virstanpylväistä kehitysvammaisen lapsen ja hänen vanhempiensa elämässä.
– Siinä kohtaa moni vanhempi tunnistaa uudella tavalla oman lapsensa ja vanhemmuutensa erityisyyttä.

Vertaisryhmässä jaetaan kysymyksiä arjen keskeltä

Ryhmässä on tarkoitus antaa tilaa keskustelulle perheiden arjesta: kysymyksille siitä, missä mennään tällä hetkellä, mitä arki on ollut tähän mennessä, miltä se näyttäytyy tästä eteenpäin.
– Alakouluikäisten lasten perheissä on usein vielä tosi paljon kuntoutustoimia ja erilaisia terapioita, jotka saattavat puhuttaa. Ja ihan se arjessa selviytyminen on varmasti yksi esiin nouseva teema.

Kehitysvammaisten lasten perheissä kysymykset voivat olla moninaisia, ja perheiden todellisuus voi erota paitsi ”tavallisten lasten” perheistä, myös toisista erityislasten perheistä suuresti.
– Vanhempien kokemukset esimerkiksi siitä, mikä on raskasta, voivat olla hyvin erilaisia: toiselle se voi olla lapsen ylivilkkaus, toiselle lapsen täydellinen hoidollisuus, avaa Snellman.

Vanhempien omat kuulumiset keskeisenä teemana

Yksi tärkeä teema ryhmässä tulee olemaan sen kysyminen, mitä vanhemmalle itselleen kuuluu.
– On aivan keskeistä pysähtyä miettimään sitä, mitä minun hyvä elämäni kehitysvammaisen lapsen vanhempana on tänään, ja mitä se on tulevaisuudessa. Tämä on tärkeätä, sillä vanhemman hyvä elämä tekee myös lapsen elämästä hyvää.

Maaliskuussa alkava ryhmä kokoontuu verkossa Teams-alustalla viisi kertaa.
– Koska luottamuksellisuus on ryhmässä tärkeätä, menemme alusta loppuun saman ryhmän kanssa. Kannattaa ilmoittautua siis ajoissa, matkalta ei pääse enää ryhmään mukaan, Snellman kehottaa.

Virpi Hyvärinen

Alakouluikäisten kehitysvammaisten lasten
VANHEMPIEN VERTAISRYHMÄ

  • Kokoontumiset Teamsissa ti 30.3., 13.4., 27.4., 11.5. ja 25.5. klo 9.30–11
  • Osallistuminen maksutonta
  • Ryhmän jäsenet esihaastatellaan
  • Ilm. viim. 15.3.2021: minna.snellman@evl.fi, p. 050 3877 786

Isäksi opintojen ohessa – Lauri Havukainen nautti koti-isänä olemisesta

Koti-isyyteen suhtaudutaan oudosti – toisaalta glorifioiden, toisaalta kyseenalaistaen, sanoo vajaat viisi kuukautta Silaksen koti-isänä ollut yhteiskuntatieteiden opiskelija Lauri Havukainen.

Koti-isyyteen suhtaudutaan oudosti – toisaalta glorifioiden, toisaalta kyseenalaistaen, sanoo vajaat viisi kuukautta Silaksen koti-isänä ollut yhteiskuntatieteiden opiskelija Lauri Havukainen.

Lauri Havukainen seisoo ulkona sylissään 1-vuotias Silas-poika.
Lauri Havukainen on seurannut syntyvyyden laskuun liittyvä keskustelua yhteiskuntatieteilijän kiinnostuksella. ”Vaikka syntyvyystilastot ovat karmeita katsoa, en lähde moralisoimaan sitä, jos joku ei halua lapsia. Syyt siihen ovat monenlaisia. Esimerkiksi ympäristön ja lasten tulevaisuus on monelle aito huoli. Itse en sellaisia pelkoja niin voimakkaasti koe”, sanoo Havukainen.

1. LÄSNÄOLO. Minulle on pienestä asti ollut selvä, että haluan tulla isäksi. Näen jopa vähän synkkänä sen, että ei olisi ketään, joka jatkaa täällä minun jälkeeni. Lapsuudenkotini perhekulttuuri oli lapsimyönteinen. Olen siitä onnekas, että isäni oli paljon kotona ja leikki minun ja kolmen sisarukseni kanssa. Myös minä haluan olla lapselleni läsnä.

2. SYNTYMÄ. Meillä on vaimoni kanssa yksi lapsi, juuri vuoden täyttänyt Silas. Hän syntyi sektiolla, joten tiesimme etukäteen syntymäpäivän. Leikkaussaliin mennessä olin sumussa jännityksestä. Syntymä oli todella erikoinen kokemus. En ole koskaan tuntenut sellaista tunnetta kuin se, mikä minulla oli, kun lapsi rääkäisi ensimmäisen kerran. Tunnetta on vaikea kuvailla. Se oli tietynlaista vastuun ja välittämisen tunnetta, jollaista en ollut aiemmin tuntenut mitään tai ketään kohtaan.

3. OPISKELUAIKA. Olimme vaimoni kanssa molemmat opiskelijoita, kun Silas syntyi. Olen vähän ihmetellyt puheita siitä, että elämän pitäisi olla taloudellisesti hirveän vakaalla pohjalla ennen kuin lapsi syntyy. Totta kai ymmärrän kysymyksen siitä, onko lasta varaa elättää, varsinkin jos ei ole opiskelu- tai työpaikkaa. Mutta ei minulla ole ikinä ollut vahvasti se olo, että lapsi olisi suuri taloudellinen riski. Opiskeluaika oli hyvä aika tulla vanhemmaksi. Pystyin olemaan joustavammin kotona. Vaimoni sai äitiyslomalla gradunsa valmiiksi.

4. KOTI-ISYYS. Jäin Silaksen kanssa koti-isäksi, kun hän oli 7 kuukautta. En vaihtaisi sitä aikaa pois. Kun liikuin Silaksen kanssa leikkipuistoissa ja Perheentalolla, muut kotivanhemmat olivat järjestään äitejä. Koti-isyyteen suhtaudutaan oudon ristiriitaisesti: tietyllä tavalla isän kotiin jäämistä glorifioidaan, toisaalta kysellään, miksi sinä jäit kotiin eikä äiti. Tuntuu kuin sille pitäisi olla joku selitys, että olen lapsen kanssa kotona.

5. HETKET. Haastavinta vanhemmuudessa on ollut se, että vauva on nukkunut vähän hajanaisesti. Olemme molemmat vanhemmat olleet aika väsyneitä. Muu arki ei ole tuntunut millään tavalla raskaalta. Parhaimpia hetkiä ovat aamut, kun viereen nukahtanut lapsi mönkii minut hereille. Myös sitä on valtavan hienoa seurata, kun lapsi oppii uutta. Avuton vauva alkaa kehittyä isommaksi ihmiseksi.

Virpi Hyvärinen

Arvostus suojaa nuorta huumeilta

Nuorten huumeidenkäyttö ei katso asuinpaikkaa, vanhempien varallisuutta tai yhteiskuntaluokkaa. Pössypilven saa yhtä helposti Heinävaaraan kuin ruutukaavalle, sanoo Poliisin Ankkuri-ryhmässä erityisnuorisotyöntekijänä toimiva Jarkko Riikonen.

Nuorten huumeidenkäyttö ei katso asuinpaikkaa, vanhempien varallisuutta tai yhteiskuntaluokkaa. Pössypilven saa yhtä helposti Heinävaaraan kuin ruutukaavalle, sanoo Poliisin Ankkuri-ryhmässä erityisnuorisotyöntekijänä toimiva Jarkko Riikonen.

Jarkko Riikonen nojaa Joensuun torilavan seinään ja katsoo kameraan.
”Se, että päihteidenkäyttö on jokaisen oma asia, on pötypuhetta. Vaikutuspiiriin kuuluu paitsi nuoren oma elämä, myös perhe, suku ja ystävät”, sanoo Joensuun kaupungin erityisnuorisotyöntekijä Jarkko Riikonen. Kuva: Virpi Hyvärinen

1. TILASTOT. Kun katsoo poliisin tietoon tulleiden, nuorten tekemien huumausainerikosten määrää Joensuussa tällä vuosikymmenellä, kehitys näyttää aika karmealta. Vuonna 2010 alle 18-vuotiaiden kohdalla ei ole tilastoissa yhtään huumausainerikosta, vuonna 2018 lukema on 22. Tänä vuonna elokuuhun asti tarkasteltuna lukema on 3. Tilastoihin vaikuttaa toki myös se, minkä verran poliisilla on ollut määrärahoja. Mutta silti: Jokainen tapaus numeroiden takana on liikaa.

2. KANNABIS. Teen paljon ennaltaehkäisevää päihdetyötä koulumaailmassa. Viime vuosien aikana on ollut tarpeellista haastaa erityisesti kannabismyönteisyyttä. Törmään jatkuvasti samoihin väittämiin, joihin tuon omat vastineeni. Nuoret saavat miettiä, kummat perusteet ovat paremmat. Kannabikseen sinänsä ei juurikaan kuole, mutta nuoren psyyke on haavoittuvainen. Esimerkiksi kannabispsykoosi ja siitä mahdollisesti seuraava skitsofrenia on todellinen riski.

3. PORTTITEORIA. Nuoret ovat vähentäneet viime aikoina m erkittävästi tupakointia, mutta nuuskan saatavuus on lauennut käsiin ihan tosissaan. Sitä alkaa olla alakouluikäistenkin parissa myytäväksi asti. Minä uskon porttiteoriaan – en pysty olemaan uskomatta sen jälkeen, mitä olen työssäni nähnyt. Jos hankkii itselleen riippuvuuden nikotiiniin jo alakouluaikoina, riski siirtyä käyttämään myöhemmin kannabista on paljon suurempi kuin nuorella, joka ei tupakoi tai käytä nuuskaa.

4. ESIMERKKI. Nuorten huumekokeilut eivät katso perheen asuinpaikkaa taikka yhteiskuntaluokkaa. Vanhemmille sanoisin, että muistakaa kertoa lapsillenne toistuvasti, kuinka arvokkaita he ovat. Jos nuoren saisi pumpattua täyteen tervettä itserakkautta, nuoren ei tarvitsisi imeä itseensä tällaisia ulkopuolisia substansseja. Sitäkin vanhempien kannattaa miettiä, millaista esimerkkiä nuorelle antaa. Onko se hyvä malli, jos kovan työviikon jälkeen avaa perjantaikossun ja sanoo, että nyt iskä rentoutuu?

5. ITSEARVOSTUS. Nuoren ensimmäiset huumekokeilut tapahtuvat käytännöllisesti katsoen aina porukassa. Jos kaverit sanovat, että nyt poltellaan, vaatii aikamoista selkärankaa kieltäytyä. Voi kun nuoret osaisivat arvostaa itseään ja ymmärtää sen, miten hirveän arvokas jokainen elämä on. Sen kun ymmärtäisi, osaisi tehdä sellaisia päätöksiä, joita ei tarvitse myöhemmin katua.

Virpi Hyvärinen

Kolumni: Kiitos, päiväkodin ope!

Jokainen lapsi ansaitsee elämäänsä aikuisia, jotka uskovat häneen. Kiitos kaikille teille, jotka uskotte.

Reentie ElinaTässäkin elokuussa moni vanhempi jättää haikein mielin lapsensa hoidettavaksi päiväkotiin tai perhepäivähoitoon. Tämä herättää luonnollisesti monenlaisia tunteita. Äitinä tiedän sen omatunnon äänen, joka sanoo, että vanhemman tulisi olla läsnä pienen lapsen päivissä. Kokeneena varhaiskasvatuksen ammattilaisena olen kuitenkin nähnyt myös asian toisen puolen. Lapset puhuvat päiväkotien työntekijöistä ”opeina”, riippumatta henkilön virallisesta tittelistä, ja tämä julkinen kiitos on tarkoitettu ihan kaikille lasten kanssa työskenteleville.

Varhaiskasvatuksessa työskentelee suuri määrä ihmisiä, jotka laittavat itsensä likoon koko sydämestään. Joka päivä. Nämä opet tarjoavat sylin sitä tarvitsevalle lapselle. Nämä iloiset, herttaiset ja empaattiset opet iloitsevat lapsen onnistumisesta, opettelevat asioita lapsen kanssa yhdessä ja kohtaavat lapsen tunteita päivittäin. Open syliin voi pieni nukahtaa, ja open kanssa voi tutkia maailmaa. Päiväkoti on sananmukaisesti koti, jossa lapsi saa kasvaa ja kehittyä juuri sellaisena kuin on, turvallisten aikuisten ympäröimänä.

Opet saavat olla ylpeitä tärkeästä ja vastuullisesta työstään. Missä muussa työssä saa iloita lapsen ensiaskelista ja irronneista hampaista, leikkiä lapsen toiveleikkiä, kuunnella musiikkia ja tanssia, tehdä metsäretkiä ja lumienkeleitä, pötkötellä lapsen vieressä patjalla silittelemässä, keskustella ruokapöydässä ja vaikka mitä! Lasten energia, ehtymätön uteliaisuus ja oppisen ilo ovat niitä asioita, joista opet saavat nauttia joka päivä. Toki väsyn iskiessä on mahdollista ottaa myös rauhalli-semmin, ja opetella yhdessä myös rauhoittumisen tärkeää taitoa.

Itse olen kokenut, kuinka päiväkotiryhmässä hyväksyvä, rento ja myönteinen ilmapiiri saa lapsen suorastaan puhkeamaan kukkaan. Toki elämään, myös päiväkodissa, kuuluu monenlaiset haasteet ja ristiriidat, mutta avoin keskustelu, molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus auttavat pääsemään näistä yli. Työ lasten kanssa todella on merkityksellistä, ja parhaimmillaan tapa, jolla lapsi kohdataan, vaikuttaa hänen tapaansa ajatella itsestään.

Uusi toimintavuosi saa aikaan uusia kohtaamisia ja mahdollistaa uusia alkuja. Opeilla on tänäkin syksynä mahdollisuus nähdä kaikissa lapsissa hyvää. Jokainen lapsi ansaitsee elämäänsä aikuisia, jotka uskovat häneen. Kiitos kaikille teille, jotka uskotte. Vaikka ope kulkeekin yhden lapsen matkalla kenties vain pienen hetken, yhdessä te voitte tehdä siitä ikimuistoisen ja merkityksellisen. Kiitos!
Elina Reentie
Sosionomi (AMK), Varhaiskasvatuksen perheohjaaja
Joensuun kaupunki
elina.reentie@joensuu.fi