luterilaisuus – Kirkkotie

Aikuisripari haastaa parhaimmillaan niin rippikoulun kävijän kuin vetäjänkin ajattelua. Kokonaisuus räätälöidään kävijän tarpeista käsin.

Emilia Rösch, Antti Kyytsönen ja Katja Nuukarinen kuvattuina Pielisensuun kirkon kirkkosalissa. Etualalla seisoo Rösch kädet lanteilla ja katsoo hymyillen kameraan. — Emilia Rösch (kesk.) päätti aikuisiällä tutustua luterilaiseen uskoon ja lopulta liittyä kirkkoon. Keskustelut rippikoulua vetäneen pappi Antti Kyytsösen ja diakoniatyöntekijä Katja Nuuhkarisen kanssa purkivat ennakkoluuloja.
– Suosittelisin aikuisrippikoulua kaikille, jotka vähänkin sitä miettivät. Astu kirkkoon, ei se niin pelottava paikka ole, sanoo Rösch. Kuva: Virpi Hyvärinen

Ennen tavattiin rippikoulun käynnin yhteydessä puhua ”naimaluvan hankkimisesta”. Ja niinhän se yhä vain on, että jos kirkossa aikoo vihille päästä, pitäisi rippikoulu olla käytynä.

Tämä onkin yksi tavallisimmista syistä hakeutua aikuisena rippikouluun. Toinen tyypillinen syy on se, että kummiuden kunniatehtävä odottaa nurkan takana. Siihenkin tarvitaan rippikoulutodistus – ja sen lisäksi vielä konfirmointi päälle.

Halu tutustua luterilaisuuteen toi Röschin aikuisena rippikouluun

Joensuulainen 37-vuotias kotiäiti Emilia Rösch hakeutui rippikouluun tämän vuoden tammikuussa. Hänellä syynä papin pakeille tuloon ei ollut kummius tai vihkiminen, vaan kyse oli vuosien mittaan heränneestä halusta tutustua luterilaisuuteen ja pohtia omaa uskoa.
– Kaikkein kiinnostavinta rippikoulussa oli omien ennakkoluulojen rapistuminen ja ajatusten muuttuminen. Mutta kyllä minulla on myös sellainen hiljainen sisäinen liekki syttynyt, että täältä voi saada jonkinlaista rauhaa. Sitä en ole aiemmin ymmärtänytkään.

Rösch kävi rippikoulun pienessä ryhmässä, jossa tehtiin ennakkotehtäviä ja tavattiin keskustelujen merkeissä. Lisäksi tutustuttiin käytännön asioihin kuten kirkkotilaan, ehtoollisella käymiseen ja diakoniatyöhön. Konfirmaatio toteutettiin yksityisesti maaliskuun alussa Pielisensuun kirkossa.
– Se oli hieno kokemus. Paikalla oli pieni joukko läheisiä. Kirkkosali oli hiljainen, ja kun minulta kysyttiin alttarin edessä, tahdotko liittyä tähän uskoon, kirkonkellot alkoivat soida. Se oli samalla kertaa sekä hyvin fyysinen että henkinen kokemus.

Aikuisrippikoulu on myös papille antoisa

Röschin rippipappina toiminut Pielisensuun kirkon aikuistyön pappi Antti Kyytsönen kertoo, että Joensuun seurakuntayhtymässä järjestetään vuosittain ainakin yksi aikuisrippikouluryhmä. Sen lisäksi yksityisrippikouluja järjestetään seurakunnissa muutamia vuosittain.

Kyytsönen kokee aikuisrippikoulun pitämisen hyvin mielekkäänä.
– Ne ovat olleet minulle todella antoisia. Erityisen mukavaa on, kun tulija on aidosti kiinnostunut asioista. Aikuisrippikoulussa tulee usein esiin näkökulmia ja kysymyksiä, jotka ovat antoisia opettajallekin. Ne haastavat miettimään, mitä kirkko tästä opettaa ja mitä itse tästä ajattelen.

Tutustumiskierrokset seurakuntaan saivat alkuunsa rippikoululaisen ehdotuksesta

Aikuisrippikoululaisilta voi tulla myös uusia ideoita seurakunnan toimintaan. Diakoniatyöntekijä Katja Nuuhkarinen poimi korvan taakse Röschin heittämän ajatuksen siitä, että moni ei tiedä seurakunnasta paljoakaan, ja seurakuntaan voisi järjestää tutustumiskierroksia.
– Nyt Pielisensuun seurakunnassa kehitellään Polku seurakuntaan -kierrosta, jonka avulla ihmiset voivat tulla tutustumaan esimerkiksi diakoniatyöhön, kirkkotaiteeseen tai vaikkapa siihen, mitä seurakunnassa on aikuisille tarjolla, Nuuhkarinen kertoo.

Polulle pääsee mukaan jo nyt ottamalla yhteyttä suoraan Nuuhkariseen. Hänet tavoittaa sähköpostitse osoitteesta katja.nuuhkarinen@evl.fi ja puhelimitse numerosta 050 550 8335.

Lue lisää Emilia Röschin rippikoulukokemuksesta alta.

Virpi Hyvärinen

Mikä aikuisrippikoulu?

– Laajuus vähintään 20 tuntia
– Perustuu Suuri Ihme -rippikoulusuunnitelmaan
– Toteutetaan henkilökohtaisen suunnitelman mukaan
– Kävijöitä Suomen ev.lut. kirkossa vuosittain n. 1000

Rohkeasti rippikouluun aikuisena

Vakavamielinen, synneillä pelotteleva, syyttävä, sisäänpäin lämpenevä, seksuaalivähemmistöjä hylkivä, ylpeä, ylenkatsova, naisia väheksyvä, vanhoillinen ja kopea.

Tällaisia ajatuksia minulla oli kirkosta ja kristinuskosta. Nämä ajatukset elivät pitkään vahvasti mukana. Miksi minä haluaisin kuulua tuollaiseen yhteisöön, joka muita tuomitsee ja itsensä ylemmäksi nostaa? Toki ymmärsin kyllä, että kirkolla on ollut suuri rooli yhteiskunnassamme vuosisatoja, ja sieltä on myös tullut hienoja arvoja kuten lähimmäisestä välittäminen.

Tarvitsin paljon kokemuksia uskoakseni, että olin ollut väärässä ja ajatukseni kirkosta olivat vanhanaikaisia tai vanhentumassa.

Ensimmäisen omakohtainen kosketus oli avioliittoon siunaaminen. Mieheni suvun ”perhepappi”, jo tuolloin eläkkeellä oleva Risto Ruskomaa ei kyseenalaistanut sitä, etten kuulunut kirkkoon tai kysellyt, miksi en ollut käynyt rippikoulua, vaan siunasi liittomme kauniilla sanoilla helmikuussa 2012.

Kirkko tuli hiljalleen lähemmäksi perheenlisäyksen myötä, eikä silloinkaan kirkon toimistossa syytelty tai ylenkatsottu, miksi en ollut kirkon jäsen. Syystä tai toisesta uskaltauduin perhekerhoon ja kokemukset kerho-ohjaajista ja keittiöhenkilökunnasta olivat aivan ihania. Tästä suuresti kiitän Pielisensuun kirkon henkilökuntaa. Perheemme keskimmäinen lapsi osallistui ensimmäiseen kerhoon jo kuuden päivän iässä. Lapsiemme kastepapit osoittautuivat ihmisiksi, eivätkä olleet yliluonnollisia olentoja.

Lopulta tein päätöksen: ehkä minunkin tulisi uida taas vastavirtaan ja liittyä kirkkoon. Nuorena uin vastavirtaan enkä käynyt rippikoulua, vaikka lähes kaikki muut kylän nuoret sen kävivätkin.

Kirkkoon liittymisen haasteeksi nousi käymätön rippikoulu, ja tästä pääsinkin erittäin mielenkiintoiseksi muotoutuneelle matkalle aikuisrippikouluun. En käy rippikoulua avioliiton, kummikunnian tai jonkun toisen painostuksesta, vaan vilpittömästä omasta tahdostani tutustua luterilaisuuteen ja pohtia omaa uskoani. Ripari koostuu jumalanpalveluksien seuraamisesta, keskustelukokonaisuuksista papin ja pienen ryhmän kesken, Raamattuun tutustumisesta, oppikirjaan paneutumisesta sekä diakoniatyöhön tutustumisesta ja tietenkin huipentuu konfirmaatioon.

Rippikoulumatkalla ajatukset luterilaisuuden ahdasmielisyydestä ovat muuttuneet paljon avarakatseisemmiksi ja armollisemmiksi. Henkilökohtaisesti suurin oivallus uskosta on rauhoittuminen hetkeen tai rukoukseen. Minä, ruuhkavuosia elävä perheenäiti, tarvitsen juuri näitä hetkiä, etten huomaisi vuosien vaan hävinneen. Olemme sopineet ystäväni kanssa, että alamme satunnaisesti käymään sunnuntaisin kirkossa. Ehkä me molemmat tarvitsemme sen hetken hiljentymiseen.

Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet tällä matkalla tässä vaiheessa mukana. Luulenpa, että edesmenneet isovanhempani voivat huokaista haudassa: ”Kävihän se vihdoinkin sen rippikoulun”. Mummoni yritti aikoinaan rahalla lahjoa minua käymään riparin sanoen, että se vasta olisikin Jumalan pilkkaa, jos sen rahasta kävisin – enkä käynyt!

Emilia Rösch

Enkeliusko ei yllätä pappeja

Mitä ajatuksia enkeliuskon prosenttilukema herättää seurakuntatyötä tekevissä joensuulaispapeissa, Jukka Erkkilässä ja Katri Vilénissä?
– Lukema ei ole hirveän yllättävä. Minusta se on ihan hyvin suhteessa siihen, mikä näkyy paljon esimerkiksi hautajaisiin liittyvissä toimituskeskusteluissa. Ihmiset sanoittavat kuoleman kokemusta usein niin, että vainaja on taivaassa, pilven päällä, enkelinä, sanoo Erkkilä.
– Enkelit tulevat esiin myös tarinoissa, joita ihmiset silloin tällöin kertovat enkelikokemuksistaan. Ne ovat erityisiä, myönteisiä kokemuksia jonkinlaisesta varjeluksesta, lisää Vilén.

Se, että enkeleihin – ja jopa Saatanaan – uskotaan enemmän kuin kristinuskon opettamaan Jumalaan, saa papit pohdiskelemaan kysymyksenasettelun merkitystä prosenttilukemille.
– Voi olla, että sanamuoto ”kristinuskon opetuksen mukainen Jumala” pienentää Jumalaan uskomisen lukemaa. Se voi tuntua hankalalta ja saada miettimään, uskaltaako tunnustaa uskovansa juuri siten, pohdiskelee Vilén.
– Onko enkeli jollakin tavalla tyhjempi käsite siten, että siihen voi vapaammin itse liittää mielikuvia, ja sitten sanoa uskovansa enkeliin? Enkelin käsitteellähän voi olla uskonnollinen sisältö, mutta enkelin käsitettä käytetään myös juutalais-kristillisen tradition ulkopuolella, miettii Erkkilä.

Enkelit – kirkkauden henkiä ja ”tavan talliaisia”

Mutta mikä enkeli oikeastaan on?
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon verkkosivujen (evl.fi) sanasto määrittelee enkelin Jumalan luomaksi henkiolennoksi, joka kuuluu näkymättömään todellisuuteen, mutta voi ilmestyä ihmisille esimerkiksi Jumalan viestintuojana. Suomen kielen sana enkeli tuleekin latinan sanasta angelus, joka tarkoittaa lähettilästä eli sanansaattajaa.

Tunnettuja enkelin ilmestymiskertomuksia Raamatussa ovat esimerkiksi enkeli Gabrielin ilmestyminen Neitsyt Marialle ja enkelit, jotka ilmestyivät paimenille ensimmäisenä jouluna ilmoittamaan Vapahtajan syntymästä.

Erkkilän mukaan Raamatussa esiintyy myös eräänlaisia arkienkeleitä, joilla tarkoitetaan ihmisiä.
– Heprealaiskirjeessä lukijoita kehotetaan osoittamaan vieraanvaraisuutta sillä perusteella, että ”jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä”. Sanansaattajat voivat siis olla hyvin monenlaisia kirkkauden henki -olennosta meihin tavan talliaisiin, sanoo Erkkilä.

Uskoiko Luther enkeleihin?

Kristillisen enkeliopin kehityksen kannalta keskeinen hahmo oli tiettävästi 400-500-lukujen elänyt Pseudo-Dionysios Areopagita, joka kehitteli Raamatun enkelikertomusten perusteella ”taivaalliset hierarkiat”. Siinä enkelit jaetaan kolmeen kuoroon, joissa on yhdeksän arvoastetta: serafit, kerubit, valtaistuimet, herruudet, voimat, vallat, hallitukset, ylienkelit eli arkkienkelit ja enkelit. Vain arvoasteissa alimmat enkelit toimivat ihmisten parissa.

Pseudo-Dionysoksen luoma enkelihierarkia on osa jakamattoman kirkon perintöä ja näin ollen myös osa luterilaisen enkelikäsityksen juuria. Vilénin mukaan enkelien rooli kuitenkin pieneni reformaation myötä.
– Luther ajatteli, että ihmisillä on suojelusenkelit, mutta niiden parissa ei tarvitse niin hirveästi askarrella. On siis ajateltu, että enkelit ovat olemassa, ja niistä kerrotaan Raamatussa, mutta niihin ei olla hirveän paljon keskitytty, toteaa Vilén.
– Ajattelen, että enkelit ovat ikään kuin osa suomalaista perimää. Kaikille Suomessa kasvaneille lapsille on jossakin vaiheessa puhuttu enkeleistä, riippumatta kodin taustasta. Se on hyvä ja lapsiystävällinen tapa sanoittaa sellaista todellisuutta, jota ei pysty näkemään ja ymmärtämään, lisää Erkkilä.

Näkymättömän hipaisu vai itsesuggestiota?

Mutta mikä on pastoreiden oma, henkilökohtainen suhde enkeleihin. Uskovatko he, että enkeleitä on olemassa?

– Olisihan se hirmu kiva, jos voisin sanoa, että minulla on henkilökohtainen suhde enkeliin. Mutta jos sanoisin niin, sanoisin varmaan jotakin liikaa, sanoo Erkkilä.

– Mutta kyllä minä uskon enkeleihin. Lähden siitä, että Jumala on luonut näkyvän ja näkymättömän todellisuuden, eikä se ole minun suhtautumisestani kiinni. Se on jotakin isompaa kuin minä, hän lisää.

Erkkilä muistelee tapausta menneisyydestään, jota voisi kutsua jopa eräänlaiseksi enkelikokemukseksi. Tuolloin hänellä oli tulevaisuuteen liittyvä huoli, joka valvotti niin, ettei hän saanut oikein nukutuksi.
– Pyöriskelin sängyssä, käänsin kylkeä ja kylkeä, kunnes yhtäkkiä pyöriskelyn lomaan laskeutui aivan syvä rauha. Sitä on vaikea sanoittaa: se tuntui siltä kuin raskas ja lämmin peitto olisi tullut vartalon päälle, ja mielen aallokko seestyi.
– Joku voisi sanoa, että siinä oli kyse psykologisesta ilmiöstä tai itsesuggestiosta. Oli miten oli, minulle se oli rauhoittava ja uskoa vahvistava kokemus, ja siksi minua ei haittaa kutsua sitä enkeliksi. Ei ole hirveästi väliä sillä, oliko se jotakin, mitä tapahtui korvien välissä vai jot-kin, mikä tapahtui näkymättömän ja näkyvän välissä. Se on toisarvoista siihen nähden, mikä se kokemus minulle siinä hetkessä oli, sanoo Erkkilä.

”En voi ottaa kaapista enkeliä ja sanoa että se on tällainen”

Vilén tunnistaa Erkkilän kokemuksen hyvin samantyyppiseksi kuin kertomukset, joita hän on enkelikokemuksista työssään kuullut.
– Ihmiset ovat kokeneet, että jossakin vaikeassa tilanteessa on tullut rauha, tai jossakin vaarallisessa kohdassa joku on pysäyttänyt tai vetänyt heidät turvaan. Ja näissä on koettu, että se on ollut enkeli.

Vilén itse ei ole enkeleitä nähnyt tai kokenut, mutta hän on silti enkeleihin uskovalla kannalla.
– Olen kasvanut siihen, että vaikka ei itse olisi nähnyt enkeliä, enkeleihin voi uskoa. Uskon asiat ovat sellaisia, että niitä ei voi mitata, kuvata ja tarkasti määritellä. En voi ottaa kaapista enkeliä ja sanoa että se on tällainen. Uskon mihin uskon, ja aikanaan nähdään, mikä on totuus, sanoo Vilén.