Runoilija Eino Leino kirjoittaa syksystä kauniisti Väinämöisen laulu -runossa:
Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
Yks kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
Kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.
Monille syksy on vuoden parasta aikaa. On aikaa ulkoiluun, marjastukseen ja sienestykseen. Loppusyksyssä on jo tulevan talven tuntua. Kirpeä syyspäivä kutsuu hakeutumaan luontoon ja nauttimaan luonnon selkeydestä. Syksy on runon tavoin selkeä.
Ihminen kokee riemua luonnossa ollessaan. Verenpaine laskee, mielen murheet kaikkoavat ja stressi laukeaa. Pohjoiskarjalainen ihminen löytää luonnon läheltä. Silmiä hivelevä vaaramaisema, jylhä mäntykangas ja nyt jo ruskan väreistä luopuva koivikko ovat vertaansa vailla olevia luontokohteita. Elämme keskellä luontoparatiisia!
Luonto kutsuu meitä paitsi iloitsemaan myös kohtaamaan elämämme suurimmat surut.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
Yks sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
Ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.
Marraskuun pyhäinpäivä on surun aikaa. Monelle tämän vuoden pyhäinpäivä on ensimmäinen ilman omaa aviopuolisoa, rakasta sukulaista, omaa lasta tai läheistä ystävää. Mennyt vuosi on ollut luopumisen aikaa.
Syksy voi kuitenkin olla myös lohduttavaa aikaa. Jumala opettaa meitä joka vuosi, että kuolema kuuluu tämän maailman kiertokulkuun. Elämä syntyy, se kukoistaa aikansa ja sitten se kuihtuu pois.
Psalminkirjoittaja kirjoittaa tästä luonnon kiertokulusta:
Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi
mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.
Opeta meille, miten lyhyt on aikamme,
että saisimme viisaan sydämen. – Ps. 90
Me jäämme iloinemme ja suruinemme sinun käsiisi Jumala.
Paranna minut jälleen iloitsemaan, auta minua suremaan ja itkemään.
Luojani, anna minun jälleen kokea selkeän syksyn ilo.
Jukka Reinikainen
Kontiolahden kirkkoherra
(virkavapaalla)
Kirkkotie 